TEKIJÄN SANAT
Tuulensieppaajan alkutahdit lyötiin viime vuosituhannen lopulla.
Olin juuri saanut valmiiksi tarinan Poika ja ilves, kertomuksen pojasta joka muutti isänsä kanssa Lappiin. Seuraavaksi olin päättänyt kirjoittaa Lapissa syntyneistä ihmisistä ja eläimistä, noista molemmista uhanalaisista. Halusin sijoittaa tarinan mahdollisimman pohjoiseen Suomeen, seudulle, jonka sanotaan olevan äärimmäinen. Ajattelin, että silloin seikkailunkin pitää olla äärimmäinen.
En tunne Lappia kovin hyvin eli minun Lappini on tietysti mielikuvien maisema. Ensimmäisellä käynnillä Käsivarressa ja Jäämeren rannoilla oli päällimmäisenä visiona kaikkialla vallitseva autius. Ei ihmisiä, ei oikein eläimiäkään. Siitähän se tarina lähtee helposti syntymään…
En halunnut kirjoittaa fantasiaa, vaikka Lappiin sijoitettu fantasia tuntuu heti uskottavalta. Siellähän voi tapahtua mitä vain – ihan oikeasti. Perehdyin Lapin myytteihin ja legendoihin, satuihin ja taruihin. Pian kuitenkin ymmärsin, että ne merkitsevät pohjoisen asukkaille jotain muuta kuin minulle, jotain paljon enemmän. En voinut rakentaa tarinaa niiden pohjalta. Halusin päinvastoin laittaa nuo tarut koetukselle ja kirjoittaa seikkailun, jossa päähenkilö tahtoisi jo eroon niistä. Tai olla ainakin sinut niiden kanssa.
Mitä enemmän Lappiin tutustuin, sitä tietoisemmaksi tulin myös pohjoisen arjesta. Päällimmäiseksi tunteeksi nousi etelän ihmisen häpeä siitä, mitä mennyt ja nykyinen siirtomaapolitiikka on Lapille tehnyt. Maata on riistetty, ihmisiä on riistetty, satojen vuosien ajan etelästä käsin. On viety maat, joet, metsät, kalat, kodit, ihmiset, kaikki rikkaudet.
Erno Paasilinnan sanat sopivat mielestäni Tuulensieppaajaan: Jos (ihminen) uhmaa luontoa, hän joutuu dramaattiseen ja tappiolliseen kamppailuun sen kanssa, pakotetaan alistumaan. Luonto säätelee kaikkea ihmisen toimintaa. Ihminen saavuttaa sopusoinnun, jos hän sopeuttaa elämänsä luonnon määräysvaltaan. Muuten hän tuhoutuu, vetää päälleen kirouksen.
*
Miksi valitsin juuri naalin? Olenhan nähnyt naalin vain eläintarhassa, valo- ja elokuvissa, sekä tietysti myös täytettynä ja turkistarhoissa.
Valitsin naalin, koska se sopi mielestäni täydellisesti siihen maisemaan ja mielentilaan, jonka Tuulensieppaajassa halusin tuoda esille. Yksinäisyyden, peräänantamattomuuden, selviytymisen, äärimmäisyyden.
Siinäkö kaikki?
Ei tietenkään. Naali ei olisi naali - eikä pohjoisen asukas - ellei se kohdatessaan toisen elävän olennon alkaisi heti tehdä tuttavuutta. Se tuskin jättää yhtään tilaisuutta käyttämättä löytääkseen ystävän. Olkoonkin, että yksinäisen vaeltajan kohdatessaan sitä saattaa kiinnostaa kaikkein eniten se repussa oleva suklaapatukka.
Toivottavasti tulee vielä se päivä jolloin voin nähdä pienen liehuhännän pentuineen luonnonvaraisena.
Ville Suhonen
Päivitys marraskuussa 2012:
Viime aikoina kansainväliset kaivosyhtiöt ovat tehneet yhä enemmän valtauksia ja avanneet jättimäisiä kaivoksia Lapissa. Ympäristötuhoja - joita omistajat sanovat vahingoiksi - on tapahtunut nopeassa tahdissa eikä kukaan vielä tiedä, miten ne saadaan kuriin ja mitä ne paikalliselle luonnolle tulevat aiheuttamaan. Ennusmerkit ovat huonot. Vastustus kaivoksia kohtaan on yhä voimakkaampaa. Hietavaaran kaivoksen alku romaanissani on kuin Talvivaaralla nyt noin kymmenen vuotta myöhemmin. Toivottavasti loppukin olisi...