KAUPUNKI TAJUNNNANVIRTANA
Ilmestynyt Ylioppilaslehdessä v. 1988
Jos suljen silmäni ja ajattelen kotikaupunkia, mitä tulee ensinnä mieleen? Maisemat, jotka ovat kesällä kuin turistiesitteinä näkyvillä: empirekeskusta, kauppatori, jäätelöä syövät lomailijat? Tai jos yritän irrottaa ajatukseni kesästä ja helteestä: Mannerheimintie, Kaivokatu, liikenneruuhka, meteli, pöly, räntäsade, loska? Toinen vaihtoehto on kieltämättä vahvempi, se on eletty mielikuva kaupungista. Ja sen kautta kaupunki alkaa elää tajunnanvirtana, sen mukana tulevat ihmiset, lomailijat jäätelöineen ja sitten turistit nähtävyyksineen.
Kaupungin kuvaaminen ulkopuoliselle ei ole helppoa. En osaisi sanoin kertoa olennaisinta, mitä Helsingissä tapahtuu. Totta kai se olisi sitä mitä itse koen, väistämättömine yleistyksineen, mutta kaupungin sisäinen kuva jäisi valjuksi; siitä voisi tulla esite. Samaan ongelmaan ovat törmänneet varmasti tuhannet. Jotkut heistä yrittävät ratkaista asian kirjoittamalla kirjan tai tekemällä elokuvan. Taide on auttanut heitä tunnustukseen tai välienselvittelyyn. Monet kirjailijat ja elokuvatekijät kokevat kaupungin niin hallitsevana, että se elää heidän teoksissaan yhtenä päähenkilönä: kaupunki on rakas vihollinen, se elää ihmisen mielessä syvänä tajunnanvirtana.
*
Wim Wenders avaa enkelinsä silmät korkealla elokuvassa Berliinin taivaan alla (Der Himmel über Berlin, 1987). Alla ovat kadut, ihmisvilinä, yllä pilvet, hiljaisuus. Lintuperspektiivistä hän näkee ensiksi sen, mikä maan päällä ihmisellekin jää mieleen: väylät, maamerkit, yhtenäiset alueet, reunat ja rajat. Mutta päinvastoin kuin ihminen, joka muistissaan pyrkii yksinkertaistamaan ja jäsentämään näkemäänsä, enkelille avautuu hetkessä kuva myös sisäisestä maailmasta: hän kuulee ihmisten ajatuksen, saa selville heidän salatut muistonsa ja toiveensa. Tämä enkeli on tietysti Wim Wendersin henki, hän on elokuvan näkijä, kertoja, kuva on hänen tajunnanvirtansa. Berliinin taivaan alla on vuosikymmenen merkittävimpiä taideteoksia, kaupungin tajunnan kuvaajana, monen muun ohessa.
Wenders liikkuu paljolti ulkoilmassa. Rakennusten väliin jäävät tilat ovat keskeisiä, aivan kuten kaupunkirakentamisessa. Aukioilla ja kaduilla on rakentava merkityksensä, niiden kautta orientoidutaan. Ratkaisevaa on myös tapa miten kaupungissa liikutaan; ihminen hahmottaa kaupunkia sen mukaan. Autolla ajava ihminen havannoi paljon vähemmän kuin kävelevä. 75 kilometrin tuntivauhdissa ihminen hallitsee 65 asteen kuvakulman, kun suoraan eteenpäin katsovan ihmisen varsinainen näkökenttä on 110 astetta. Wendersin elokuvissa autolla liikkuminen on ollut suorastaan pakkomielteistä, mutta Berliinissä hän antaa ihmisilleen aikaa. Peter Falk’kin lähtee isoäitinsä mallin mukaan ’spazieren’.
Elokuvassa kaupungin ulkoinen hahmotus tapahtuu kuvan ja äänen välityksellä. Kameran liikkeet ovat Wendersin teoksessa olennaisia: ne ilmentävät etupäässä kahta tapaa liikkua, kävelemistä ja lentämistä. Jalankulkijana ihminen pystyy tarkkailemaan hyvin laajasti ympäristön yksityiskohtia. Hän voi pysähtyä ja valita tarkkailunsa kohteen, ei toki yhtä sujuvasti kuin Wendersin enkelit. Samanlaista rauhaa ympäristön tutkimiseen kuin elokuvan tai kirjallisuuden keinot mahdollistavat, ei todellisuus suo. Helsingissä tehdyn tutkimuksen mukaan jalankukijoiden mielikuvista päällimmäisinä ovat olleet toisten ihmisten ja autojen synnyttämä tungos ja ruuhka. Ympäristöstä saadut vaikutelmat jäävät taustalle.
*
Vanha kertoja, Homeros, etsii kadonnutta Potsdamer Platzia, muistelee kuinka istui Cafe Jostin katukahvilassa ja osti tupakkaa Lösen und Wulffilta. Nyt Platz on ruohottunut, hyödyntämätön alue kaupunkia jakavan muurin varjossa. Miehen, Ihmiskunnan Kertojan, ajatukset yrittävät koota katsojan eteen rikkirevityn kaupungin olemuksen. Homerokselle Berliini on Historia; elämäntapojen muistot kerrostuvat kaupungin kautta, kahvila kaupunkijulkisuuden keskuspaikkana ja tupakkakauppa kaupungin tuttavallisuuden traditiona., molemmat nykypäivän suurkaupungeista pitkälti kadonneina ilmiöinä, kiihtyvän muutosprosessin, myynnin ja kulutuksen tarpeiden ulkoasäätelyn kuihduttamina.
Berliini on ollut Wendersille haaste, ei vain pelkkänä paluuna Saksaan. Hän pitää sitä ainoana paikkana, jossa Historia elää jatkuvasti. Se ei ole hänen kotikaupunkinsa, mutta on ollut kotimaan tärkein side niiden vuosien ajan, jolloin hän on asunut ulkomailla. Wenders on elokuvissan kiertänyt ja etsinyt, jäänyt tuskin koskaan paikoilleen. Berliiniin hän on omaa etsintäänsä tukemaan tuonut ranskalaisen trapetsitaiteilijan ja amerikkalaisen elokuvanäyttelijän.
Kansainvälinen Berliini, yksinäinen Berliini, sodan, historian, lapsuuden Berliini, ja sulkeutunut, esikaupungiton Länsi-Berliini, vieraalla maalla sijaitseva suurkaupunki luo ainutlaatuisen yksikön, kuin irti ympäristöstään. Erikoisasemansa johdosta kulttuuri on muovautunut monella tapaa rikkaaksi, mutta samalla eristyneisyys on myös tuhonnut sen kehitystä., Jähmettyminen on fyysisestikin havaittavaa. Ristiriita historian ja nykytilanteen välillä näkyy kaikkialla: loiston ja rappion päivät nopeassa tempossa. Elokuvan syvimpiin kohtauksiin kuuluu jakso, jossa enkelit etsiytyvät alkuvirran lähteille, luontoon, jota muistelevat. Viime vuosikymmeninä on paluu alkulähteille osoittautunut tärkeäksi inspiraatioksi ja tutkimuksen kohteeksi myös kaupunkisuunnittelussa. Onnellista on se, että nämä lähteet ovat vielä olemassa, edes tajunnassamme.
*
Mitä kuvittelen jälkikäteen muistavani kaupungista? Tai elokuvasta? En luultavasti mitään tiettyä ensisijaisesti, vaan jotain kokonaista, yhteistä tunnetta. Elokuva on tajunnanvirtaa kuin kaupunkikin. Kaupungit välittyvät paikan päällä koettujen kokemusten tai sitten elokuvien, kirjojen, maalausten, musiikin kautta. Amerikkalaiset kaupungit rikoselokuvien, vaikkapa film noirin teosten kuvin; New York juutalaisittain Woody Allenin elo- tai Will Eisnerin sarjakuvin; Pariisi (”Sous le ciel de Paris”) Baudelairen, Balzacin, kymmenien vanhojen ja uusien kirjojen ja filmien välityksellä (ja aina yöllinen Pariisi on jostain syystä houkuttelevampi, kuten vaikkapa Brassaïn valokuvissa). Luetteloa voisi jatkaa Fellinin Rooma-episodein, Dickensin Lontoolla tai Joycen Dublinilla…
Berliini on hahmottunut Wendersin labyrinttimaiseen tapaan esimerkiksi Döblinin Berlin Alexanderplatzissa. Labyrintista selvitäkseen on etsittävä ja löydettävä. Monille taideteoksille on pelkkä etsiminen riittänyt, ratkaisut on annettu vastaanottajan käsiin.
Wendersille on tärkeää löytää ja koota ajatuksia. Hän on tavoittanut jotain sellaista, jonka epiikka voisi kuvailla Kurzgeschicteksi (”rakenteellisesti sille on ominaista fragmentaarisuus, hyppivä arabeskinomaisesti laajennettu tai supistettu esitystapa, siinä aika ja paikka hahmotetaan irrallisina katkelmina ja niiden suhteet hajotetaan ja merkitys kerrostetaan niin, että tajunnanvirrat ja ajatusprosessit vuorottelevat ja asettuvat päällekkäin” Ruth J. Kilchenmann).
Avoin loppu on sille luonnollista, niin kuin usein taiteelle ja elämälle. ”Jatkoa seuraa” Wendersin Berliinillekin, mutta ei ilman tuloksia; kaupunki on labyrintti, jossa etsitään ja löydetään, aina.
*
Mutta kuinka pitkälle meitä tyydyttää taideteoksen antama kuva? Onko tärkeämpää kokea se kuva itse kuin tavoittaa kirjasta tai elokuvasta? Ihminen kokee kaupungin syvemmin kuin pelkkänä fyysisenä rakenteena. Kaupunki jäsentää aikaamme monessa ulottuvuudessa; me jaamme elämän helposti asuinpaikkamme mukaan, alamme muistella tapahtumapaikkojen kautta. Kuitenkin ihmiset, ystävät, rakastetut ovat tärkeämpiä kuin muoto.
Wendersin elokuvassa Berliinin sulkeutuneisuus tulee vahvasti esille tajunnanvirran kuvioissa. Kaupungin ihmisten puhe on vähäistä, me kuulemme heidän sisäistä monologiaan. Loppujen lopksi tunne on sekä hyvin inhimillinen että jollain tavoin järkyttävä: ihminen on aina tietyllä tasolla sulkeutunut, yksin ja ulkopuolinen muiden ihmisten ja kaupungin kanssa. Universumin äärettömyyden alku on jo siinä, että yhdessä suurkaupungissa elää miljoonia ajatuksia joka hetki, ja mitä ne lopulta synnyttävätkään, toisistaan tietämättä.
Mielikuvien kaupunki on helposti jotain muuta kuin kaupungin laajat ulottuvuudet. Silmät, korvat, tajuntakin rajaavat kuvaa; ihmisen ajatusmaailmassa ei ole tilaa kaikelle. Kaupunkikuva jäsentyy kuitenkin vasta ihmisten kautta, mikä tekee hahmottamisen problemaattiseksi.
Douglas Pocock ja Ray Hudson kirjoittivat teoksessan ”Images of the Urban Environment” (1978): ”Kaupunki on enemmän kuin muurilaasti ja tiilet ja se on enemmän kuin käyttötavara. Se on ihmisen arvojärjestelmän näkyvä ilmaus. Kaupunki on ihmisten uskomuksien, toiveiden ja pelkojen ilmaus. Kaupunkia ei ole rakennettu eikä sitä koeta vain muodollisena ja neutraalina ilmiönä.
Fyysinen muoto välittää korkeampaa muotoa; se välittää tai symboloi ajatuksia ja ominaisuuksia, jotka eivät välttämättä ole näkyvillä kohteissa itsessään.”
Eikö voida siis sanoa, että jokaisen ihmisen tajunta tulkitsee kaupunkia yhtä riittoisasti kuin suuren luokan tutkimukset? Vaikka alempien sosiaaliryhmien lapset liikkuvat laajemmin kuin ylempiluokkaisten perheiden lapset, luottaa Wenders siihen, että elokuvan enkelit näyttäytyvät kaikille lapsille yhtä selvästi. Ja kun lapset alkavat nähdä kaupungin eri ulottuuvuksia, tulevat asiat eteen kuten elokuvassa: aamu ja yö, nuoruus ja vanhuus, minuutit, tunnit, päivät, viikot, kuukaudet…AIKA!