HULLU VUOSI TITANICILLA
(1998)
Jo kuukausi 14.4.1912 tapahtuneen haaksirikon jälkeen oli ensimmäisen Titanic-elokuvan ensi-ilta. Suomen Työväenpuolueen perustaja Nils Robert af Ursin mainitsi elokuvan kirjoittaessaan toukokuussa 1912 kinotaiteen vaikutuksesta nuorisoon. af Ursinin asenne oli hyvin kaksijakoinen.
Toisaalta kinotaide oli kapitalistista järjestelmää palvelevaa rahastusta, jonka aiheet murhista, alkoholista ja rivouksista näyttivät nuorisolle huonoa esikuvaa ja houkuttelivat pahoille teille. Toisaalta af Ursin oli hyvin vaikuttunut elokuvan mahdollisuuksista. Vaihtelevaisuus ja havainnollisuus olivat avainsanoja. Kuvat vaihtelivat jatkuvasti, niin että aika ja paikka tuskin näyttivät olevan olemassa. Silmänräpäyksessä siirryttiin Egyptin pyramideista Huippuvuorille ja kivikauden paalurakennuksista Titanicin haaksirikkoon. af Ursinin mielestä mikään muu ei voinut vaikuttaa niin valtavasti ihmisen mieleen kuin se mitä itse koki silmillä ja korvilla. Varsinkin nuorison uskoi af Ursin olevan näille kinotaiteen vaikutuksille erityisen alttiita.
Tilanne ei 86 vuodessa juuri muuttunut. Lienevät vain yhä harvemmassa ne elävät kuvat, jotka tehoavat enää niin voimakkaasti. Ja vielä harvemmassa sellaiset, joista kaikki puhuvat. Kun James Cameronin ”Titanic” on muodostunut monessa mielessä tällaiseksi harvinaisuudeksi, on tarvittu asiantuntijoita analysoimaan. Filosofit ja psykologit ovat pohtineet katastrofin terapeuttista merkitystä ja samalla surkutelleet elokuvakokemuksen keinotekoisuutta ja kaupallisuutta. Monet ovat paheksuneet kun lapsiakin on päästetty elokuvaa katsomaan.
Näinä aikoina on tuskin mitään, mitä Titanicista ei olisi jo sanottu ja kirjoitettu. Suurin yleisö, nuoriso, kirjoittaa elokuvasta kirjeenvaihtopalstoille ja Internetin keskustelusivuille. Heidän ei tarvitse analysoida; he elävät tarinaa keskenään. Viimeisen vuoden aikana seilailin itsekin Titanicilla. Vasta päätepisteenä oli itse elokuva.*
Runsas vuosi sitten hankin uuteen tietokoneeseeni ensimmäisen pelin: ”Titanic: Adventure Out of Time”. Pakkaus kertoi jo kaiken pelistä, mutta sitä hanakammin halusin astua laivaan.
Olisin brittiläinen vakoilija, joka sai tilaisuuden palata ajassa taaksepäin, huhtikuun 14. päivän iltaan 1912. En tiennyt missiostani mitään, mutta vähitellen selvisi, että joutuisin puimaan maailmanpoliittisia konflikteja monellakin henkilötasolla tuona kohtalokkaana yönä. Jos onnistuisin, saattaisivat ensimmäinen ja toinenkin maailmansota peruuntua; panokset olivat siis korkeita. Vaikeinta oli itsensä pelastaminen. Naiset ja lapset pääsivät pelastusveneisiin - miehet vain poikkeustapauksissa. Ensimmäisellä kerralla menin iloisesti pohjaan.
Pelin juonen käänteet eivät olleet kovin omaperäisiä, mutta kokonaisuus vetosi hyvin yksinkertaisella tavalla: Titanic oli mallinnettu autenttisesti ja liikuin laivalla kuin oikea matkustaja. Ajankuva ja sen mondeeni tunnelma oli tavoitettu. Pian tunsin laivan läpikotaisin ja melkeinpä valehtelematta pystyin sanomaan, että olin matkustanut Titanicilla.
*
Seuraavaksi katsoin englantilaisen vuonna 1958 tehdyn klassikon ”A Night to Remember”, jota on yleisesti pidetty parhaana Titanic-elokuvana. Siinä oli myös satsattu olennaisimpaan eli autenttisuuteen. Tarina kerrottiin liikoja tunteilematta, mikä antoi vakuuttavuutta itse onnettomuuden kuvaukselle. Kohtalonomaisuus oli poissa. Katsojan eläytyminen tilanteeseen oli vain hiukan vaikeaa, koska elokuvassa ei ollut tarpeeksi kiinnostavaa päähenkilöä.
Elokuvan pystyi cd-romilla katsomaan myös kahden asiantuntijan, historioitsija Don Lynchin ja kuvittaja Ken Marschallin, kommentoimana. Vasta silloin pääsin laivan maailmaan syvemmin. Nämä miehet, jotka elävät Titanicista, kertoivat vetävästi yksityiskohdista, oikaisivat virheitä, analysoivat tilanteita ja elokuvan kohtauksia. Kun Titanic törmää jäävuoreen, Ken Marschall sanoo, että ”tämä on eräs suosikkikohtauksistani”. Nyt tiesin Titanicista jo paljon enemmän.
Muistin saksalaisen, maailmansodan aikoina tehdyn Titanic-filmin, jossa propagandistisesti britit olivat roistoja, pahoja kapitalisteja. Tänään englantilaiset syyttävät amerikkalaisia elokuvantekijöitä että heistä on jälleen tehty syyllisiä. Brittilehdissä on ollut kirjoituksia, joissa Cameronin elokuvan autenttisuus asetetaan halveksunnan kohteeksi. Elokuva vilisee valheellisia yksityiskohtia ja henkilöt ovat epäuskottavia. Brittiläisten asiantuntijoiden mukaan esim. III luokan matkustajia ei suljettu porttien taakse. He jäivät vain odottelemaan ohjeita rauhallisina ja kun niitä ei ikinä tullut, tapahtui mikä tapahtui. Itsemurhat, tappelut ja paniikki ovat täyttä fiktiota.
Kirjoituksia ja väittelyitä seuratessa huomasin, että Titanic on hyvin monelle pyhä asia. Kun katsoin kahta 70-luvulla tehtyä elokuvaa, rupesin ymmärtämään asialle vihkiytyneitä. ”Nostakaa Titanic !” oli tehty ennen kuin laiva löydettiin meren pohjasta; tuloksena oli lähinnä surkuhupaisa suurelokuva, jossa laiva nostetaan ylös yhtenä kappaleena ja seilataan samantien New Yorkin satamaan. ”S.O.S Titanicissa” taas pahinta oli se, ettei laiva ollut oikean Titanicin näköinen. Uskottavuus oli menetetty oitis. Muutaman vuoden takainen ”Titanic” tv-sarja saattoi tyydyttää faneja, koska se oli ulkoisesti huolellista työtä, mutta siinäkään ei ollut kunnollisia päähenkilöitä eikä siis kunnon draamaa. Yhtä paljon draamaa löytyisi varmaan Itämeren laivoiltakin. Niinpä päätin tehdä empiiristä kenttätutkimusta.
*20 tunnin risteily pimeällä ja anonyymin tuntuisella talvisella Suomenlahdella. Tuuli oli kova, räntää vihmoi, ei tähtitaivasta. Ei tehnyt mieli ottaa kontaktia mereen. Koska matkaliput risteilylle ovat melkein ilmaisia, pohdin ystävieni kanssa että saattaisi tulla halvemmaksi seilailla omaisuutensa kanssa edestakaisin Itämerta kuin asua vuokraisännän kynittävänä maissa. Asiat olivat kääntyneet päälaelleen sitten Titanicin. Loistokkuudesta ei kukaan enää puhunut, mutta silti matkustajilla oli jokin salaperäinen kaipuu irtautua ajasta ja paikasta toiseen, parempaan todellisuuteen. Miljöön silmänlumeet yrittivät korostaa tätä puolta. Mutta toisaalta, niin Cameronin elokuvassakin laiva seilasi ja upposi suuren huijauksen, digitaalitekniikan, avulla.
Draama oli kuitenkin muuttunut selkeästi. Kun Titanicin keskeinen draama syntyi ensimmäisen ja kolmannen luokan välisestä erosta, risteilyn nykydraamaa täytyy tehdä toisin; läsnä kun on enää vain toisen luokan matkustajia, harmaata massaa. Heidän kohtalostaan Titanicilla ei kukaan koskaan puhu.
Risteilyalukset ovat aina olleet huvipuistojen ja ostoskeskusten kaltaisia virtuaalimaailmoja. Kulttuuri elää jälleen uutta kultakauttaan, varsinkin toisella puolella maapalloa. Karibianristeilyt ovat kasvattaneet myyntiään huomattavasti. Vaikka kaikki tietävät, että syynä on Titanicin nostalgia, on omistajien vaiettava arasta aiheesta. Kohtalonomaisen tunnelman nostattaminen ei kuulu varustamoille, matkustajat saavat luoda mielikuvituksessaan sen itse. Se on osa glamouria.
Jaan Kaplinski kirjoitti vuonna 1993 Titanic-kirjassaan profeetallisesti Itämeren laivojen uppoamattomuuden harhasta. Vuoden kuluttua upposi Estonia. Samassa kirjassa Kaplinski uskoi, että tulevaisuudessa järjestetään matkoja Titanicin hylyn luo. Uudenlaisia hartausmatkoja, ristiretkiä.
Luen lehdestä, että brittiläinen yritys alkaa järjestää moisia turistimatkoja 170.000 mk hintaan. Jos joku on valmis maksamaan niin paljon eikö hän samantien maksaisi mieluummin parin päivän elämysmatkailusta Titanic-replikalla? Lehdet kertovat pikku-uutisissaan myös, että parhaillaan ollaan valmistamassa kahta Titanic-alusta, jotka lähtevät risteilyille vuonna 2000. Pientä ääntä näistä laivoista pidetään verrattuna vuoden 1912 originaaliin.
Eivätkö nämä ”titanicit” voisi yhtä kontrolloidusti kuin Cameronin elokuvareplika ”haaksirikkoutua”? Bisnes- ja elämysmielessä kannattaisi rakentaa laiva sellaiseksi että ihmiset voisivat tulla elokuvan jälkeen elämään Titanicin hetket. Lopun ohjelmanumerona laiva upotettaisiin altaaseensa. Mutta myytäisiinkö kahdenlaisia matkalippuja: toisilla saisi paikan pelastusveneestä, toisilla voisi mennä laivan mukana veden alle?
*Titanicista on sanottu, että se oli vuosisadan ensimmäinen opetus. Viimeisiä opetuksia voidaan analysoida taas 90 vuoden kuluttua. Titanicin myytti elää todennäköisesti vielä silloin. Vai onko jäljellä enää symboliarvo? Vai sittenkin vain pelkkä tavaramerkki? Vaikka Titanic-tietouteni oli kasvanut vuoden aikana ällistyttävästi, ilmiön laajuus tuntui silti käsittämättömältä.
Netissä saatan selailla Encyclopedia Titanicaa. Postimyynnistä on mahdollisuus ostaa aitoa Titanicin hiiltä. Tarjolla on myös Titanic Ice Beeriä; neljä pulloa kohoaa kuin savupiippuina ulos four-packista. Oluen mainoslauseena: Goes Down Well. Eräänä päivänä juorulehden kannessa näin 70-lukulaiselta haiskahtavan julistuksen: ”Uppoat kuin Titanic, Matti Nykänen”. Ehkä Titanic oli lopullisesti irtautunut ajasta ja paikasta ja siitä oli tullut keinotodellisuutta.
*Entä sitten koko myytin räjäyttäjä, James Cameronin ”Titanic”? Laivalla jo aikaisemmin matkustaneena yllätyin, kun olin vaikuttuneempi siitä mitä tapahtuu päähenkilöille kuin miten laivan uppoaminen on kuvattu. Se on jo melkoinen ansio Titanic-elokuvalle. Harvinaista myös että elokuvalla oli päähenkilöt joiden tarinan olisi voinut sijoittaa helposti muuallekin. Käsikirjoituksen kömpelyyksistä huolimatta se olisi voinut olla tavallinen, tunteikas rakkaustarina missä tahansa. Mutta kun se tapahtui Titanicilla, siitä tuli hurmaavan sentimentaalinen, paatuneellekin katsojalle vaikea pala nieltäväksi. ’Herkän intiimi’ ja ’arvokkaan ylevä’ kun eivät yleensä rimmaa yhteen katastrofin kuvauksessa.
Kuudensadan nuoren kanssa samaan aikaan elokuvateatterissa istuessa ajattelin, että keskeisintä Titanic-kokemuksessa on tietysti tunne siitä, että näemme mitä saattoi tapahtua oikeasti. Sellaisen elämyksen pystyy antamaan vain af Ursinin hämmästelemä kinotaide. Nuoriso katsoo tarinan kymmeniä kertoja uudestaan ja joka kerralla samaistuu yhä voimakkaammin Roseen ja Jackiin. Tulee tarve rakentaa tarinan ympärille täydellinen maailma, saada selville kaikki elokuvaan ja laivaan liittyvä. Tosiasiat. Fiktiosta pitää tehdä totta, muuten elämä jää elokuvaa heikommaksi ja mielenkiinnottomammaksi. Niinpä viime aikoina ovat laivayhtiöt eri puolilla maapalloa joutuneet lisäämään turvatoimia, etteivät nuoret pääse laivan keulaan ’lentämään’ kuin Kate tai julistamaan olevansa ’maailman kuninkaita’ niin kuin Leonardo. Peräkannen Poop Deckiä ei ole niin hanakasti suljettu, vaikka kuolemantapauksia on jo sattunut, kun nuoret ovat halunneet olla hetken aikaa itsemurha-aikeisia Roseja.
Ymmärrän, että Titanic-innostuksen valtaan joutuneita yhdistää hyvinkin normaali ihmisen unelma: halu matkustaa aikakoneella ja elää nostalginen menneisyyden draama. Mutta koska aikakonetta ei ole vielä keksitty, jatketaan seilailua muilla keinoilla.