PUNAISEN MYLLYN SUOMALAISBOHEEMIT
HS 9.12.2001
Pariisi lienee kaupungeista ainoa, joka on enemmän olemassa fiktiivisenä kuin todellisena. Australialaisen Baz Luhrmannin elokuvaoperetissa, "Moulin Rouge", Pariisi on jälleen kerran myyttinen paheiden ja houkutusten tyyssija.
Elokuvan digitaalinen Pariisi on tummanpuhuva, hämyinen alamaailma, joka on kuin luotu Orfeuksen matkalle Manalaan. Kun Orfeus kävi Manalassa 1800-luvun puolivälissä, sitä siivittivät Jacques Offenbachin iloiset sävelet. Kreikkalaista mytologiaa parodioiva operetti antoi juhlivalle yleisölle hitin, jonka me tunnemme ranskalaista cancania tahdittavana musiikkina. Siinä missä Offenbach käytti sitaatteja muista opereteista ja aikakauden suosituista sävelistä, Luhrmann vyöryttää eteemme länsimaisen populaarikulttuurin sillisalaatin, jossa anakronismit ovat tyyli ja sitaatit sisältö. Yhteistä on vain raadollinen näkemys onnettomasta rakkaudesta.
Näihin samoihin tunnelmiin pääsivät käsiksi myös suomalaiset Moulin Rougen kävijät, aivan sen alkutaipaleella.
Moulin Rouge avattiin Pariisin maailmannäyttelyn aattona 1889. Perustajat Joseph Oller ja Charles Zidler olivat alusta lähtien illusionisteja. Montmartren 29 tuulimyllyä saivat rinnalleen punaisen kulissimyllyn, jolla ei jauhettu viljaa eika puristettu viinirypäleitä. Valaistu mylly oli kuin suuri, punainen bordellin lamppu.
Montmartre oli tuolloin huonomainen kylä kaupungin laitamilla, jossa rahvas, rikolliset ja prostituoidut lymyilivät. Uutta tanssihallia mainostettiin voimakkaasti, mutta vasta Toulouse-Lautrecin vallankumoukselliset julisteet kertoivat mistä todella oli kysymys: naiset kutsuivat miehiä juhlimaan kanssaan.
Juhani Aho asui Clichyn bulevardilla talven 1889-1890 Senaatin myöntämän apurahan turvin ja antaa harvinaisen aikalaiskuvauksen pienoisromaanissaan "Yksin" (1890), joka kertoo - tietysti - onnettomasti rakastuneesta miehestä. Hän kokee suurta ulkopuolisuutta suurkaupungissa, jossa ilotytöt ahdistelevat jokaisessa kadunkulmassa. Silti hän koko ajan odottaa kirjettä tytöltä, Annalta, jonka epäilee jo hylänneen hänet. Jouluaattona hän lukee sanomalehdestä tämän kihlausilmoituksen. Yksinäinen vaeltelu hiljaisen kaupungin bulevardeilla johtaa hänet vasta-avatun Moulin Rougen eteen:
"Alituisena kuiluna vetää ja nielee myllyn alus ihmisiä sisäänsä. Ne menevät tottuneina, varmoina ja tyytyväisinä, naureskellen naiset ja miehet, niinkuin kuvassa kirkon seinällä, jossa iloinen ihmiskunta tanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin.
Sinnehän minäkin, juuri sinne - jouluillaksi! Hullua minua, kun en jo ennen ole sitä tehnyt! Olen kulkenut, narri, melkein ankarana tämän ilopaikan ohitse. "
Eräässä Moulin Rougen julisteessa luki "le rendez-vous du High Life". Ennen kuin maine levisi laajemmalle koostui asiakaskunta todellisuudessa suurelta osin tavallisista mielihyvää etsivistä miehistä, hyvien perheiden pojista etsimässä vaihtelua ja näistä Ahon kaltaisista hermostuneista ja jännittyneistä (ulko)maalaisista.
"Epäilen, menisinkö mukaan. Mitä minä oikeastaan siellä? Mutta poliisi kehottaa minua joko poistumaan tai astumaan sisään. Oven aukeillessa kuuluu katkelmia tanssijain tahdista, ja se saa minut riipaistuksi mukaan melkein vastoin viimeistä aikomustani."
Moulin Rouge jakaantui nykyisten juhlapaikkojen tapaan moneen osaan. Ulkona puutarhassa istuttiin pyöreiden pöytien ääressä. Ketjuihin sidotut apinat kävivät huvittamassa yleisöä. Valtavan maailmannäyttelystä hankitun pahvisen elefantin sisällä esiteltiin erikoisuuksia. Lavalla elefantin vieressä oli vetonauloina laulajia, klovneja, eksoottisia tanssijoita, orkesterimusiikkia sekä mm. legendaarinen Le Petomane, joka piereskeli sulosäveliä - "ainoa, joka ei maksa tekijänoikeusmaksuja", mainosti Zidler.
Paikan ydin oli tietenkin tanssisali. Tanssijat odottivat partnereitaan ja asiakkaitaan suuressa hallissa, jota verrattiin kooltaan rautatieasemaan. Huudot, tappelut, itkut ja estoton eroottinen leikki kuuluivat asiaan kuten tänäänkin.
"Olen yläpäässä rappuja, jotka leveinä laskeutuvat tanssisaliin. Mieleeni muistuvat kauan unohduksissa olleet sadut "tuhannesta ja yhdestä yöstä", maanalaisista kemuista, kultalinnoista ja kristallipalatseista vuorten sisässä, jonne ei tiettyjä teitä ole, mutta jonne "Sesam" aukaisee oven.
Rohkeannäköisillä maalauksilla koristettu katto kohoaa pääni päällä. Sakeassa riippuu siellä lippuja ja viirejä, heilahdellen hiukan. Näen kallioluolia, viheriäisiä metsiä, enkä ensi silmäyksellä huomaa, että seinät ovat osaksi peililasia, osaksi maalauksia. En tiedä, mikä on totta ja mikä sen kuvastusta. Näen pitkät pilaristot ja lukemattomat sähkölamput.
Ihmisjoukko, joka tunkeilee tuossa lattialle, näyttää täyttävän avaran, silmänkantamattoman kentän. (…) Silkkihattujen sileät kupeet kiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen valkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen keikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee pyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja yht'äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin heikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat. Voisin melkein itkeä!"
Kello 22 orkesteri antoi yleisölle merkin asettua tanssijattarien ja yhden kavaljeerin ympärille. Orkesteri aloitti potpurin ja tanssijat koreografiansa, joka vähitellen laajeni muun yleisön joukkoon. Tai voisi sanoa, että muun yleisön oli lähes mahdoton olla liittymättä mukaan huumaavaan menoon. Kun aiemmin tanssipaikoissa katrillit olivat olleet lähinnä polkkaa ja valssia, cancan muutti kulttuurin.
Cancan oli jo silloin hurjimpia ja tuhmimpia tansseja. Tunnusmerkiksi tuli korkea jalannosto, jonka merkitys oli puhtaasti seksuaalinen. Erään tanssijattaren mukaan "cancan on jalkojen mielipuolisuutta". Se, kuka nosti jalkaa korkeammalle, antoi parhaimman lupauksen tulevasta illasta. Kun tanssijatar kiepsautti kengänkärjellään kiiltävän silinterihatun miehen päästä, hän saattoi olla varma menestyksestään.
"Laskeudun alas ja yhdyn joukkoon. Näen silmien säihkyvän ja tunnen, kuinka kahiseva silkki, pehmoiset käsivarret ja pyöreät olkapäät koskettavat minua, tungeskellessaan ohitseni.
Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkään, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään!"
Cancanin päätöksenä oli aina grand écart eli paiskautuminen lattiaan jalat levällään. Temppu ei sopinut aloittelijoille eikä aina kaikille ammattilaisillekaan. Takapuolen jysähtäminen permantoon teki kipeää. Cri-Cri -niminen tanssijatar kuoli eräänä yönä tehdessään sen liian rajusti. Tanssijoiden ja yleisön terveyttä ajatellen Moulin Rougessa oli Service Médical.
Avoin seksuaalinen kaupankäynti oli tietysti yökerhon valttikortti, varsinkin kun Moulin Rouge erottui Montmartren muista tanssipaikoista ulkoisella prameudellaan. Toiminta oli hyvin organisoitua bisnestä, minkä myös Luhrmannin elokuva kertoo.
Juhani Aho kirjoitti asiasta niin suoraan, että kirja kauhistutti suomalaista moraalikäsitystä. Kriitikot tuomitsivat "Yksin"-teoksen ja Ahon apurahaa vaadittiin peruttavaksi. Itse arkkipiispakin paheksui teosta. Aho oli kohusta vain tyytyväinen, vaikka suostuikin pehmentämään tekstiään ruotsinnosta varten. Aiemmin Aho oli kauhistuttanut, kun teoksessaan "Helsinkiin" hän kertoi punavuorelaisen bordellin tarkan osoitteen.
"Yksin"-romaanin melankolisessa lopussa nuori mies lähtee Moulin Rougesta ilotytön matkaan, joka yrittää piristää alakuloista suomalaista. Ja kun lemmenhetki on ohitse, mies ymmärtää alistua kohtaloonsa. Syytä alistumiseen Aholla olikin, sillä kun vuosi myöhemmin jouluaattona Jean Sibelius luki tuoreen romaanin Wienissä, hän oli valmis jopa kaksintaisteluun Ahon kanssa. Sibelius tunnisti Annassa morsiamensa Aino Järnefeltin hahmon eikä Aho sitä ollut peitellytkään. Mustasukkaista aseidenkalistelua "Moulin Rougen" tyyliin ei koskaan kuitenkaan tapahtunut. Aho oli jo löytänyt pariisittarensa.
Elokuvan Satinen hahmo vaikuttaa nimeä myöten silkoiselta, mutta on siinä paljon tottakin. Tanssijat myivät itseään ja joutuivat samalla melkoiseen uurastukseen. He joivat paljon, koska tarvitsivat energiaa ja asiakkaita piti rohkaista juomaan. Vihreä absintti tuhosi niin taiteilijoita kuin rahvastakin.
Kaikkien aikojen legendaarisin tanssijatar La Goulue ("Ahmatti") sai nimensä siitä, että hänellä oli tapana juoda vieraidenkin lasit tyhjiksi. Elämäntavat vaativat veronsa viidessä vuodessa. Ensin hänestä tuli sivuroolien esittäjä, vähitellen ilotalon tarjoilija, lopulta pummi, joka möi makeisia, tietysti Moulin Rougen ulkopuolella, kertovat legendat.
Luhrmannin elokuvaan La Goulue on kenties liian arkirealistista tavaraa eikä hahmo esiinny elokuvassa. Arkirealistisia ja ironisia olivat muiden taiteilijanimet: Nini Pattes en l'air (Jalat-Ilmassa-Nini), La Môme Fromage (Juusto-pimu), La Torpille (Sähkörausku), Grille d'égout (Katuojan ritilä), Nana-la-Sauterelle (heinäsirkka-Nana), Georgette-la-Vadrouille (tyhjäntoimittaja-Georgette) tai Demi-Siphon (Puolisifoni) Traagisimpia oli Trompe-la-Mort (Kuoleman Jymäyttäjä): hän sylki usein verta tanssiessaan.
Elokuvan tapahtuma-aikoihin, vuosisadan vaihteessa, Moulin Rouge eli muutoksen kourissa. Oller ja Zidler suunnittelivat paikan myymistä. Toulouse-Lautrec oli jo hermoparantolakierteessä. Hänellä oli vuosi elinaikaa. Vuonna 1903 yökerho sitten avattiin uusittuna varieteeteatterina, jossa tanssit vähenivät ja revyyt alkoivat saada massiivisempia muotoja, mitä elokuvan lopun hindi-numero kuvastaa. Paluuta entiseen ei enää ollut.
Vuonna 1911 toinen itäsuomalainen, Joel Lehtonen, asettui pariksi vuodeksi Pariisiin. "Nyt tämä poika pääsi liikkeelle!" Lehtonen kirjoitti Juhani Aholle juuri ennen matkaa. Matkaltaan hänkin loihti teoksen, jossa Moulin Rouge näyttelee tärkeätä osaa. Teoksen nimi on houkuttelevasti Punainen Mylly (1913), vaikka se on sarja synkähköjä, baudelairemaisia suurkaupunkikuvaelmia ja vain piipahtaa kuulussa yökerhossa.
Lokakuun 28. päivänä 1911 Lehtonen lähettää osakuntatoverilleen, toimittaja Viki Kärkkäiselle kirjeen jonka mukana seuraa katkelma Moulin Rougen naapurissa sijaitsevan rahvaanomaisemman "Cabaret du Cielin" tunnelmasta: "Ah, se on hullunkurista, se on hupaisaa, - se on hekumallista, se on myllyä, ihanaa!"
Riehakkaan eroottisen tunnelman katkaisee "kuolon-tanssi". Keskelle permantoa lehahtaa luurankomainen portto, verta yskivä, itseään sekavana paljasteleva nuorehko tyttö, joka heitetään alastomana ulos bulevardille. Lehtonen saa tietää, että hän on entinen, kuuluisa tanssijatar. Mutta saman tien tuo kaikki taas unohtuu ja mylly jatkuu. Jakso siirtyy melko suoraan kirjan sivuille, joissa kuvaillaan Moulin Rougen tunnelmaa. Ehkä Lehtonen oli kohdannut Trompe-la-Mortin.
Jos vertaa Luhrmannin tai vuonna 1952 tehtyä John Hustonin Moulin Rouge -elokuvaa Ahon ja Lehtosen teoksiin, huomaa, että niissä kaikissa boheemius ja taiteilijuus Pariisissa on tuskallista, massaviihde paheellista ja rakkaus menetettyä ennen kuin pääsee kunnolla alkamaan. Melankolisuuden ja piilevän itseironian takia "Moulin Rouge" saattaakin tuntua hyvin kotoisalta elokuvalta.
Sensijaan Jean Renoirin kuulussa Moulin Rouge-elokuvassa, "Ranskalaisessa cancanissa" (1955), Montmartre ei ole Orfeuksen Manala, vaikka tarinan ainekset ovat jokseenkin samat kuin muilla tekijöillä. Renoir kaivaa mustasukkaisuudesta ja showbisneksen raadollisuudesta huolimatta kuitenkin esille uskon inhimilliseen luovuuteen, joka ylittää lopulta kaikki esteet. Elokuva päättyy yhteiseen riemuun. Ulkomaalaisille se on ollut melkein mahdotonta.
Kun Ahon ja Lehtosen orfeusmainen boheemielämä sai jatkajansa Tulenkantajissa, Paavolaisessa ja Waltarissa, nousi Pariisin hurmos Suomessa yhä vain korkeammalle. Mutta eivät 20-luvun nuoretkaan pystyneet välttämään ikiaikaista koti-ikävää. Ehkäpä Pariisin myytin uudelleenarviointi tapahtui vasta 80-luvun alussa, kun Aki ja Mika Kaurismäen "Arvottomien" henkilöt päätyivät lopussa unelmiensa kaupunkiin eivätkä he sieltä enää kotiin palanneetkaan. Tukikohdaksi tuli piskuinen bistro Le Progrès, edistys. Sijainti: Montmartre.