KOULU - DRAMATURGINEN ONGELMA
1999
Lukiossa kirjoitin kouluaineen otsikolla "Vapaa-aika - onni vai ongelma?". Se oli hyvin vakavahenkinen kirjoitus, tämä ristiriitahan oli syvällä koululaisten elämässä.
Koulu vei suurimman osan ajasta ja vapaa-ajalle jäi harmillisen vähän tilaa. Vapaa-aika luonnollisesti kiinnosti enemmän. Ja nimenomaan se "onni". Se oli itsensä vapauttamista ja tarkoitti esimerkiksi elokuvissakäyntejä, television katselua, sarjakuvien lukemista, ja vähitellen, omien elokuvien tekoa ja kirjoittamista.
Yritin tuoda elokuvaa kouluun niin paljon kuin pystyin. Kirjoitin aineet aina kun mahdollista elokuvasta. Opettajat houkuteltiin kustantamaan elokuvaesityksiäkin, ja Haapasen Matin ja Parvialan Antin kanssa raijasimme projektorit ja kaiuttimet ja filmikelat näyttääksemme muille koululaisille Renoirin "Pelin säännöt" ja Rossellinin "Rooma, avoin kaupunki". Tuskin tällaisten spektaakkelien järjestämisessä mitään taka-ajatusta oli, mutta jotain saattaa kertoa se, että niiden myötä syntyi arvoituksellinen ja matalaa profiilia edelleen pitävä Maantieteellinen Viiniseura; sekin tärkeä osa silloista vapaa-aikaa.
Tänään voin ajatella hiukan toisin ja monitasoisemmin, mutta perusongelma pysyy. Kirjoittaessani elokuvaa "Poika ja ilves", tuli väistämättä eteen lastenelokuvien ikuinen dramaturginen ongelma: koulu. Yleensä elokuvat, joissa lapset ovat pääosissa, sijoittuvat kesään, lomakauteen. Koulu voidaan näin sivuuttaa, jos sillä ei ole olennaista roolia tarinassa. Mutta jos kaikki tapahtuu syksyllä ja talvella, niin on tehtävä moraalinen ratkaisu. Ensiksikin, kouluikäisten lasten on käytävä koulua. Toiseksi, jos elokuvassa jostain syystä niin ei tapahdu, se täytyy selittää. Lapset rupeavat muuten ihmettelemään. Heiltä ei jää mikään huomaamatta.
Koulu oli selvä ongelma jo käsikirjoitusvaiheessa. Vielä kolmannessa versiossa elokuvan päähenkilö Tomi kävi muutaman kerran koulussa, kohtasi siellä ilkeitä kavereita ja muitakin vastoinkäymisiä. Mutta koko ajan kirjoittajan mielessä oli, että elokuvan keskeinen kysymys on, miten poika pelastaa ilveksen ja itsensä. Se ei liittynyt mitenkään koulunkäyntiin. Koulusta oli päästävä eroon. Oli pistettävä poika lintsaamaan.
Ensin lähti yksi koulukohtaus pois ja yksi lintsaus tuli lisää. Tomi lähti kyllä kouluun ensimmäisenä koulupäivänä, kohtasi ikävät luokkakaverit, mutta sitten lintsasi kesken päivän ja pyöräili metsään. Äsh. Ihan turha kohtaus. Miksei pyöräillyt suoraan metsään? Ilkeiden kavereiden rooli kun alkoi muutenkin koko ajan pienentyä; eivät he tosissaan uhanneet ilvestä ja Tomia, he vain tekivät kiusaa.
Seuraavaksi annettiin Tomin mennä ensimmäisenä päivänä koulun pihalle, muiden kaltaistensa tavoin, mutta ennen kuin ehti ryysätä sisään, hän näki partion lähtevän viemään ilvesloukkuja metsään. Aktiivinen nuori ymmärsi heti, että jos ei nyt lähde perään ja seuraa minne loukut asetetaan, oli peli menetetty. Joten ei muuta kuin metsään ja koulu siltä päivältä väliin. Ja kaikilta muiltakin päiviltä.
Ranuan koululaisia oli kuvauksissa käskytetty edestakaisin ala-asteen pihalla, mutta kohtaus tuntui vievän tarpeettomasti aikaa valmiissa elokuvassa. Epäilytti myös näyttää koulua vain kerran, koska katsoja alkaisi ihmetellä, miksei Tomi mene enää myöhemmin kouluun tai eikö opettaja kohta soita isälle. No, totta kai se soittaa, mutta sen kertomiseen ei ainakaan ole aikaa. Ei, ei. Jotain muuta täytyisi keksiä.
Tuli mieleen, että ehkä tuota vastahankaisuutta koulua kohtaan tuli hiukan pohjustaa? Laitettiin isä lohkaisemaan pojalle ennen lukuvuoden alkua, että jos tätä kiusataan koulussa "karanneesta" ilveksestä, niin menee heti vaan kertomaan opettajalle. Poika sanoo, ettei hän ole mikään mamo joka menisi heti kantelemaan. Ja sitäpaitsi hän ei aio mennä kouluun ollenkaan. Josta isä tietysti suivaantuu. Sitten käydään kahden repliikin pituinen eipäs-juupas -väittely, joka päättyy ratkaisemattomaan tasapeliin. Katsoja tietysti tietää, että poika voittaa. Ja näin on pohjustettu sitä, että koulu on silkassa sivuroolissa.
Se ei kyllä yhtään helpottanut dramaturgista ongelmaa, päinvastoin. Koulusta ei päästä eroon tekosyillä.
Leikkausvaiheessa ensin meni roskiin Tomin saapuminen koulun pihalle. Näin ainakin kaikki fyysiset merkit oli putsattu pois. Sitten isän ja pojan kouluväittelykin alkoi tuntua tarpeettomalta. Kouluunmeno-repliikit saivat mennä. Nyt koko elokuvassa ei ollut edes mainintaa koulusta. Mikä helpotus! Kukaan ei huomaisi mitään. Tarinan kulkua hiukan rustailtiin, jälkiäänityksissä tehtiin muutamia selventäviä lisärepliikkejä, jne. Kaikki hyvin. No, luokkakavereita ei ikävä kyllä saatu millään herätettyä henkiin.
Tämä kohtuullisen sekava historia ehkä avautuu jos on nähnyt itse elokuvan tai katsoo sen muutaman kerran uudestaan. Kaiken piti elokuvassa liittyä pääasiaan eli siihen mistä se todella kertoo. Ja mieluummin lyhyesti ja ytimekkäästi. Elokuvassa ei "vapaa-ajan" käsitettä saisi ollakaan, ei saisi olla mitään vapaata ja sattumanvaraista. Hylätyt kohtaukset olivat ihan kivoja kohtauksia, jotka olisivat antaneet lisää luonnetta ja syvyyttä yhdelle jos toiselle asialle. Mutta jotain täytyi uhrata, että tärkeimmät asiat voitiin kertoa tehokkaasti.
Sen jälkeen kun elokuva oli leikattu, aloin kirjoittaa pojan ja ilveksen tarinaa romaaniksi. Tajusin, että kirjassa en ole sidottu juuri mihinkään. Romaani ei joudu alistumaan kahden tunnin mittaiseksi siivuksi elämää, vaan voi laajentaa itseään niin kuin parhaaksi kokee. Romaanissa Tomi käy koulua - tosin yhtä kevyellä asenteella edelleen - mutta tekee paljon muutakin, joka elokuvassa olisi ollut tyystin turhaa. Romaanissa Tomilla on paljon enemmän "vapaa-aikaa". Tarina on silti sama ja poika yhtä onnellinen.
Kun tänään mietin, onko vapaa-aika onni vai ongelma, niin ajattelen kuten aikoinaan kouluainetta kirjoittaessani: parhaiten vapaa-aika toteutuu kun sen suhde työelämään on onnistunut. Tuota suhdetta en osannut silloin kunnolla analysoida enkä taida osata vieläkään. Nyt elokuvasta on tullut työtäni ja sen ympärillä saattaa toisinaan olla "vapaata aikaa". Tuo aika on erittäin arvokasta, jonkinlaista elämän koulua, jossa oppii syvyyksiä.
Vähitellen huomaa, että taito viettää vapaa-aikaa heikkenee. Kun sitä on, silti ajattelee, lukee ja tutkii asioita jotka liittyvät työhön. Aivan luonnostaan. Luulen, etten osaa olla päivääkään ajattelematta tulevia töitäni. Alitajunta ainakin toimii kaiken aikaa sitä varten. Voisi luulla, että se on surullista, tauti josta ei pääse. Mutta itse en osaa ajatella näin.
Vielä jokin vuosi sitten mietin, miten pystyisi sulkemaan itsensä jonnekin uusien projektien ulottumattomiin, mutta tänään olen jo sinut ajatusteni kanssa. Työ on katkelmallista ja siihen tottuu: tunti kirjoittamista, tunti ulkoilua, pari tuntia lisää työtä, ruokailua ja lepoa, vielä loppurutistus työtä ja sitten rentoilua, vaikka ajatukset ehkä kuplivat vielä työn ympärillä, toisena päivänä ei työ suju millään vaikka tahtoisi, kolmas sujuu loputtomissa palavereissa ja sitten äkkiä saattaakin tulla kuukauden mittainen vaihe jolloin töitä tehdään joka päivä aamusta iltaan, aina kuitenkin tietäen, että sen jälkeen seuraa jotain muuta, lepoa, loma, ja että sama työ ei jatku koskaan ikuisesti.
Jotenkin tästä tuli mieleen koulu. Samalla tavalla katkelmallista. Koulun rytmi. Osat ovat vain vaihtuneet. Vai oliko se sittenkään niin? Itse asiassa, pitäisikö unohtaa koulu, eihän se enää sovi tähänkään tarinaan.