Kuvauksista Ranuan ja Posion maisemissa
Ville Suhonen
käsikirjoittaja, 2.ohjaaja
Poika ja ilves oli jo alunperin kirjoitettu tapahtuvaksi pohjoisessa. Ranuan eläinpuisto oli luonnollinen kohde, onhan elokuvan yksi keskeisimpiä paikkoja maailman pohjoisin eläinpuisto. Ranua sijaitsee Lapin läänissä, mutta varsinaisesti se ei ole Lappia. Pinta-alaltaan suuri kunta on pääosin suota ja muuta hyvin tasaista seutua. Elokuvan tapahtumapaikat sijoittuvat kuitenkin jylhiin erämaamaisemiin.
Jo tarinan kehittelyvaiheessa kävin Matti Haapasen kanssa tutkimassa Ranuan ympäristöä sekä naapurikuntaa Posiota, jossa tiesimme korkeuserojen olevan jo toista luokkaa. Sieltä löysimme paikan johon voisi tarinan sijoittaa: Korouoman. Se on yksi Itä-Euroopan suurimmista maanvajoamista. Korouoman kanjoni on syvimmillään lähes 100 metriä syvä. Pituutta sillä on toistakymmentä kilometriä.
Kun elokuvan rahoitus alkoi varmistua, kävimme yhdessä kuvaaja Kari Sohlbergin ja lavastaja Pertti Hilkamon kanssa Korouoman kuvauspaikat läpi. Varmistuimme lopullisesti sen upeudesta. Ainoana huolena oli, että se sijaitsi kaukana kaikesta. Kaukana Ranuasta, kaukana Posiosta, kaukana päätiestä. Jylhimmille rinteille ja syvimmille kanjoneille oli päätieltä yli kymmenen kilometrin matka ja lähimmältä metsätieltäkin usein toista kilometriä.
Liikkuminen ja kaluston kuljettaminen maastossa
Syksyllä liikkuminen metsän keskellä oli hankalaa. Valtavat kalustolaatikot oli kannettava paikalla, koska maastomönkijät eivät yksinkertaisesti päässeet yli soiden, jyrkänteiden tai kivikoiden. Bullcranen (kameranosturi) raahaaminen Korouoman korkeimmalle kohdalle, Purnuvaaran huipulle, oli jättimäinen urakka parinkymmenen ihmisen iskujoukolta. Siihen heiltä kului kokonainen päivä. Ja kun kamerat ja näyttelijät saapuivat paikalle, oli aurinko hyvää vauhtia menossa pilveen. Viime hetkellä kamera saatiin käyntiin, kraana nousi korkeuksiin ja viimeiset auringonsäteet tarttuivat filmille. Kuva oli muutamassa minuutissa tehty. Ja kalusto roudattiin samantien takaisin.
Talvikuvauksissa liikkumiseen tuli pientä helpotusta. Talvella vaikeisiin paikkoihin oli mahdollisuus päästä tavaroita kantamatta. Moottorikelkat kulkivat melkein minne vain. Kelkkojen kyyti ei silti pidemmän päälle ollut mitään herkkua: kovassa vauhdissa viima ja lumi tunkivat päin kasvoja. Takana ahkion kyydissä istuessa tulivat pakokaasut nenään ja takamus hakkasi maahan epätasaisessa maastossa. Kuvauspaikkoja varten joutuivat moottorikelkkoja ajavat paikalliset poromiehet tekemään kymmeniä uusia ajoväyliä.
Kelkkakyyditkin olivat säätilojen armoilla. Lämpötilojen vaihdellessa ajoväylät pehmenivät niin, että painavat kelkat juuttuivat helpommin parimetriseen hankeen. Lasteja piti pienentää, aikaa kului enemmän. Kelkan kyytin ja ahkioihin ei mahtunut montaa ihmistä kerrallaan ja kun kalustoakin täytyi kuljettaa aina kameroista ja ajoradoista 40 hengen ruokatarvikkeisiin, riitti poromiehillä ajeltavaa.
Neitseellinen lumihanki
Talviset olosuhteet olivat monella tavalla kovemmat. Olimme lumen vankeja. Tarvitsimme kuvissa mm. neitseellistä lumihankea, johon ihminen tai eläin kävelee, moottorikelkka ajaa tms. Harjoitteluun ei siis ollut juurikaan mahdollisuutta. Ensimmäinen otos nousi suureen arvoon. Epäonnistuminen kun tiesi kuvauspaikan ja lumihangen vaihtamista. Ihmisten kohdalla suuria katastrofeja ei sattunut, mutta kun ilveksen piti laajaan kuvaan tallustella, hypätä tai juosta pisteestä A pisteeseen B, niin koko kuvausryhmä pidätti hengitystä ja oli valmis lupaamaan melkein mitä tahansa että se tekisi niin kuin piti. Onnistumisprosentti ei ehkä ollut suuri, mutta sen eteen tehty työ toivottavasti näkyy elokuvasta.