KAIKELLA ON AIKANSA, SURULLAKIN

TUFF! kuului juuri ladatusta aseesta. Pamauksen jälkeen seurasi korvia viiltävä vinkaisu, joka kertoi eläimen lopettaneen elämänsä. Aki avasi silmänsä. Hän ei olisi aluksi halunnut kuulla, kuinka häneltä riistettiin koira. Aseen laukaus kertoi kuitenkin juuri sen ajankohdan, jolloin Aki oli menettänyt rakkaan ystävänsä. Sitä hän ei olisi halunnut tietää, mutta tämä vannoi pysyvänsä koiran lähellä sen viimeiseen hengenvetoon saakka. Hän tiesi paremmin kuin hyvin, että jos hän ei olisi ollut paikalla, hän ei olisi voinut sanoa viimeistä sanaansa parhaalle ystävälleen. Aki oli vannonut edellisenä iltana Helylle, hänen rakkaalle lemmikilleen, että jos tämä kuolisi pian, niin hän seuraisi koiraa perässä. Hän oli sanonut, että sitten kun hänen aikansa koittaa, on hän iloinen siitä, että joku on häntä jo siellä ylhäällä odottamassa. Hän kertoi rakastavansa Helyä enemmän kuin ketään ja siksi oli parasta, että koira kuolisi kotona, jossa oli viettänyt elämänsä kauneimmat hetket. Nuo sanat sanoessaan Akin silmiin tulvahti kuumia kyyneleitä, mutta hän tiesi tämän ajan joskus koittavan. Hän ei halunnut sen vain tapahtuvan näin pian. Ei nyt, kun kaikki muu oli kerrankin hyvin.

"Se oli pakko tehdä nyt, ettei se enempää kidu", Akini isä sanoi hiljaa, koska suri myös koiran menetystä.

Aki katsoi mökkiin. Hän ei olisi halunnut tehdä sitä, mutta teki sen silti. Hänen silmänsä laajenivat järkytyksestä kun hän näki sen, mitä oli etsinyt katseellaan: keskellä mökkiä makasi helmenvalkea ruumis, jonka luodinreiästä oli valunut viininpunaista verta muuten puhtaalle turkille. Ruumiilla oli jäänyt silmät auki. Koiran ruskeiden silmien eloton katse sai pojan perääntymään paikalta. Hän ei halunnut jäädä katsomaan Helyä enää, ei nyt kun sen sielu ei ollut enää ruumiissa. Ei ollut enää kelle puhua tai ketä surra. Oli vain ruumis, jonka sisällä Hely oli sieluna ollut.

Aki oli juossut omaansa huoneeseensa. Hän oli laittanut tyynyn päänsä päälle ja itkenyt. Hän laittoi tyynyn ikään kuin muuriksi päänsä ympärille, joka suojasi häntä elämän harmeilta ja suruilta. Hän ei halunnut minkään pahan ajatuksen pääsevän päänsä sisään, mutta hän ravisteli päätään vähän jotta ne pääsisivät ulos.

Ovi avautui. Keveistä askelista Aki päätteli tulijan olevan äiti. Hän istuutui pojan viereen ja silitti tämän selkää. "Kuule, kun minulla oli ikäisenäsi nuorena tyttönä lemmikki, sen menettäminen sattui paljon. Ihan kuten sinullakin, mutta minulla ei ollut mahdollisuutta hyvästellä sitä. Äiti kertoi sen minulle kun palasin koulusta. Hän sanoi, että kissalla oli aikansa maan päällä ja tuoda hyvää mieltä eräiden sydämiin, mutta nyt sen oli aika poistua parempaan paikkaan", äiti muisteli menneitä ja viimeisten sanojen kohdalla hänen äänensä melkein hävisi. Aki arvioi hänenkin saavan kyyneliä silmiinsä. Vähään aikaan kumpikaan ei sanonut mitään ja pian Aki kuuli äidin lähtevän kevyiden askelten liikkuessa pitkin huonetta. Askeleet vaimenivat ja kuului oven narahdus. Varmaankin äiti oli poissa.

Aki otti tyynyn pois päänsä päältä, asetti sen hyvin päänsä alle ja sulki silmänsä. Hän kuvitteli itsensä sanomassa Helylle, että oli sen kanssa taivaassa. Hän kuvitteli kertovansa ystävälleen, että koska hänellä ei ollut itsellään mitään tarkoitusta maan päällä, hän oli mennyt samaan mökkiin missä Hely oli ammuttu ja teki saman itsellensä.

Ovi narahti uudelleen ja raskaammat askeleet kantautuivat huoneeseen. Kuului outo ääni. Kuin ase olisi ladattu. Aki avasi silmänsä ja näki isänsä seisovan huoneessa haulikko kädessään. Aki suoristautui istumaan sängylleen. Hän näki kuinka hänen isänsä latasi asetta, asetti sen niin lähelle itseään, että pystyi saamaan hyvän tähtäyksen ja oli painavinaan liipaisimesta. Sen tehtyään hän otti luodit pois aseesta ja katsoi poikaansa.

"Saat aamulla lähteä mukaani. Lähden metsästämään sorsia. Näytän sinulle, miten asetta käytetään, ellet vielä tiedä. Minä olin ikäisenäsi poikana - ja nuorempanakin, aina isäni matkassa. Hän opetti minulle miten metsästetään", hän kertoi Akille.

"Minä olen juuri menettänyt lemmikin ja sinä puhut vain metsästämisestä!" Aki madalsi äänensä synkäksi ja katsoikin isäänsä niin.

"Helyn oli menehdyttävä, ellet halunnut antaa sen kärsiä. Tiedän sen olevan sinulle kova pala, mutta sinun on jatkettava elämääsi", isä sanoi äänessään tuskin lainkaan sääliä.

"Ihan kuin minä muka olisinkaan ehtinyt edes ajatella suremista, kun sinä jo sanot, että pitäisi lopettaa", Aki korotti ääntään ja odotti isän häipyvän.

"Muista poika se, että miehet eivät itke", hän kerkesi sanoa ja poistui Akin huoneesta.

"Muista isä se, että joka aseeseen tarttuu, myös siihen kaatuu", Aki sanoi tuskin kuiskausta kovemmin.

Aamu oli kaunis tai olisi voinut olla, ellei Akin olisi tarvinnut nousta niin aikaisin. Hän oli pakannut illalla kamppeensa maastoreppuun, joka on täynnä tavaraa ja sen takia pojan mielestä syntiäkin raskaampi. Hänen isällään oli samanlainen ja ihan yhtä täynnä. Kaikki näytti vain niin helpolta, kun sen teki vähän päälle nelikymppinen mies ilman sen suurempia paineita. Akin kasvoille ilmestyi synkkä ilme, kun hän vain ajattelikin sellaisen repun selkäänsä pistämistä. Hän oli varma, että kun hän olisi niin tehnyt, luut olisivat katkenneet, lihakset olisivat nyrjähtäneet sijoiltaan ja hän olisi oitis kallistunut repun painosta selälleen. Eikä se naurattanut tippaakaan…

Ikkunasta vilahtivat maisemat, joita Aki oli enimmäkseen nähnyt luonnontieteen kirjassaan. Kellastuneet lehdet verhosivat muuten yksinäiseltä ja karulta näyttävät puut uusiin ilmeisiin. Punertavat sävyt saivat maiseman näyttämään siltä, kuin sen olisi maalannut jokin värejä rakastava kuuluisa taiteilija mielessään lähinnä kaunis luonto ja kuolematon romantiikka.

Aki ei sanonut matkan aikana isällensä mitään. Hän ei halunnut. Eikä ymmärtänyt myöskään sitä, että miksi hänen tämän ikäisenä piti niin kovasti tietää aseen käytöstä. Ehkä siksi, että voisin toteuttaa oikeaoppisesti kuvitelmani, Aki mietti hymyillen ja muisteli mitä oli sanonut haaveessaan taivaassa Helylle ennen kuin isä oli tullut leikkimään pyssyllä hänen huoneeseensa.

Muutaman tunnin ajomatkan jälkeen he olivat saapuneet vaaleanvihreän mökin pihalle. Se siis oli Akin isän vuokraama mökki. Se ei näyttänyt kovin hääppöiseltä ulkoa eikä kyllä sen paremmalta sisältäkään päin. Sisältä lähes kaikki oli puusta tehtyä. Siellä oli kaksi aika suurikokoista sänkyä, jotka oli rakennettu kerroksittain seinään kiinni, keittiössä harvinaisen pienikokoinen pöytä, johon tuskin mahtui ruokailemaan edes kolmea, pieniä kaappeja, johon mahtui vähän säilytystilaa ja selvästi vanha hella, joka oli ruostumaan päin. Aki ei epäillyt, miksi isä oli saanut mökin halvalla viikonlopuksi vuokrattua. Mökkihän oli varmasti ainakin neljäkymmentä vuotta vanha ja hän vähän pelkäsikin, että jos hän nyt menisi nukkumaan, sänky rysähtäisi alas, hän löisi päänsä ja saisi vakavan aivovaurion tai jotain…

He eivät olleet syöneet lähtiessään mitään ja siksi he asettuivatkin pöydän ääreen ja ottivat eväät esille. Isä tarjosi Akille hirvenlihaa ja poika kieltäytyi. Hän halusi vain päästä sieltä korvesta mahdollisimman pian pois. Ja hän pelkäsi, että jos niin ei tapahtuisi, isä esittelisi hänelle pian kaikki mahdolliset lihat aina juuri äsken repusta kaivamastaan makkarasta pian ampumiinsa sorsiin.

Isä piti hänelle jonkin aikaa pienen oppitunnin kivääreistä, haulikoista ja erilaisista ampumatekniikoista. Totta puhuen se oli hänestä mielenkiintoista.

"Lihakset pitävät olla rentona, mutta ase pitää olla tarpeeksi vakaana. Jos jännität liikaa, ase tärisee ja tähtäyksestä tulee varmasti surkea", isä opetti.

"Harmi ettei ole pieniä itsepuolustusaseita, saattaisi olla hitusen helpompaa", Aki sanoi miettiessään huumorimielessä itsemurhakuvitelmaansa.

"Mitä?!" isä kysyi ihmetellen.

"Ei mitään. Joko aloitetaan?"

He kulkivat jonkun matkan päähän mökistä ja ryhtyivät tuumasta toimeen. Isä ampui sillä tekniikalla, jota oli pojalleen opettanut. Heillä ei ollut metsästyskoiraa, joten isä neuvoi Akia katsomaan sorsaa herkeämättä, jotta poika saisi arvioitua parhaan mahdollisen putoamissijainnin.

He olivat metsällä monta tuntia. Aki yritti painaa mieleensä mihin sorsat olisivat suunnilleen pudonneet. Isä sanoi odottavansa ison lahon kannon vieressä, kun Aki yritti hakea linnut. Jos hän ei löytäisi kaikkia, hän kutsuisi isänsä apuun.

Muutaman sorsan löydettyään Aki alkoi luopua jo toivosta löytää yhtään mitään. Hän huokaisi syvään ja astui askeleen lähteäkseen, kun kuuli muutaman metrin päästä outoa rapinaa. Aki ajatteli aluksi vain jatkaa matkaansa, mutta uteliaisuus kasvoi liian suureksi ja hän päätti ottaa selvää rapinan aiheuttajasta. Hän oli vain parin metrin päässä, kun hän näki pensaikon peitossa olevan jotain harmaata. Aki astui vielä askeleen lähemmäksi ja huomasi jonkun olennon pään nousevan kasvistosta. Hän käänsi lippalakkinsa lipan taakse, jotta näkisi paremmin ja siristeli silmiään, koska heinikko oli yllättävän tiheää. Kun Aki tajusi mitä näki, hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä ja suustaan hän päästi tukahtuneen henkäisyn.

Kasviston lomasta pilkotti suden pää, joka tuijotti poikaa herkeämättä. Pedon vieressä oli yksi isän ampumista sorsista ja sen ruumista oli revitty vähän auki niin, että maa oli sotkeutunut tummanpunaiseen vereen. Suden ruskeissa silmissä oli pelottava katse, kuin olennolla ei olisi ollut sielua, johon voisi edes kuvitella upottavansa myötätuntoa. Aki pelkäsi kuollakseen, mutta ei silti tehnyt mitään. Hän tuijotti suoraan suden silmiin. Se näytti uhkaavalta, muttei silti tehnyt elettäkään vahvistaakseen näkymää. Akin mielestä sillä oli samanlaiset ruskeat silmät kuin Helyllä oli ollut, muttei Helyn vilpitöntä katsetta. Poika ei ymmärtänyt mikä häneen meni, mutta hän otti sen verran askelia, jotta pääsisi petoa kosketusetäisyydelle. Suden lihakset kiristyivät, ote oli valppaampi ja se päästi varoittavan äännähdyksen. Poika polvistui lähelle sutta ja yritti koskettaa sen turkkia. Susi liikahti hieman sivummas ja se paljasti verestä likaiset hampaansa. Ne olivat terävät ja isot, mutteivät liian pelottavat saadakseen Akia toisiin ajatuksiin. Hän meni lähemmäs ja sai rauhallisella olollaan sudenkin vähän rauhoittumaan, mutta silti se oli koko ajan valppaana. Aki kosketti suden turkkia. Sen selkäpuoli oli hopeanharmaa ja vatsa oli yhtä helmenvalkoinen kuin hänen koirallaan oli ollut. Suden turkki tuntui karheammalta ja pistelevämmältä kuin Helyn turkki, johon poika oli tottunut. Hän antoi kätensä vaeltaa turkilla vielä vähän aikaa, kunnes kohdisti kosketuksensa suden päähän. Se liikahti, mutta Aki ei antanut sen häiritä. Hän siveli hellästi pedon korvia ja liikutti kättään kevyesti kohti kaulaa.

RÄKS! Oksa risahti vähän matkan päässä. Susi teki äkkiliikkeen, otti sorsan pitävään otteeseen ja lähti juoksemaan uskomatonta vauhtia pois. Parin minuutin kuluttua isä ilmestyi Akin viereen ja katsoi poikaa kysyvästi.

"Oletko kunnossa?" hän kysyi ja katsoi huolestuneena pojan vieressä olevaa verilammikkoa.

"Olen. Taisin vain kompastua", poika valehteli miksi oli polvillaan maassa.

"Oletko löytänyt kaikki sorsat?" isä kysyi ja katsoi ympärilleen, missä olisi kasa lintuja.

"En, mutta ajattelin löytää. Sitä paitsi, mitä sinä täällä teet? Sinunhan pitäisi odottaa minua puunrungon luona", Aki alkoi kasata ärtyneisyyttään isänsä niskaan.

Hän ei vain olisi halunnut päästää sutta menemään. Ei vielä, kun se alkoi selvästi rentoutua hänen lähellään.

"Ajattelin vain tulla tarkistamaan, että löydät kaikki ja että olet kunnossa", isä selitti huolissaan.

"Olisitkin jättänyt sen pelkäksi ajatukseksi", poika katsoi vihaisesti isäänsä silmiin.

Seuraavana päivänä aamiaisella kumpikaan ei puhunut juuri mitään. Isä luki sanomalehteä, joka tosin oli eilispäiväinen. Aki kaatoi kuppiinsa muroja. Hän ei halunnut puhua isänsä kanssa mitään. Hän kuitenkin tiesi, että heidän välinsä ei voinut eikä saanut pysyä sellaisena ikuisesti, joten hän yritti aloittaa keskustelun. Aralla aiheella kannatti aloittaa, siihen isä ei osaisi varautua.

"Minkä takia luulet Helyn joutuneen siihen tilanteeseen?" hän kysyi katsomatta isänsä silmiin.

"Haavat olivat kynnenjälkiä. Se oli joko ottanut yhteen uroskoiran kanssa tai suden", isä vastasi.

"Suden? Mutta eihän meidän mailla pitäisi olla susia", Aki käänsi katseensa isään.

"Ne tulevat Venäjän rajalta. Levittäytyvät vähitellen meille päin", isä vastasi lyhyesti.

Sen kuultuaan Aki jätti muronsa syömättä ja meni ulos.

Hän katsoi syksyistä maisemaa ja ajatteli vuosi sitten viettämäänsä aikaa Helyn kanssa. Koira oli ollut heidän talossaan kauan ja koska Aki oli tottunut Helyyn, hän ei olisi osannut kuvitella joutuvansa joskus luopumaan siitä. Totta kai hän tiesi, että se aika koittaisi joskus. Hän ei vain osannut varautua siihen näin pian ja siihen, että se sattui mielettömästi. Sisältä päin.

Aki laski katseensa ja antoi sen kuljeskella ympäri portaikkoa. Hän näki isänsä haulikon ja kiinnostui siitä tavallista enemmän. Aseen käsiosassa näytti olevan pientä kirjoitusta ja hän halusi vimmatusti tietää, mitä siinä luki. Hän otti sen käteensä ja kosketti kirjaimia lukiessaan sen. Kultaisin kirjaimin aseeseen oli kaiverreltu nimi: V. Savolainen. Se oli hänen isoisänsä nimi. Isä kanniskeli oman edesmenneen isänsä asetta, koska ilmeisesti tunsi olevansa lähempänä häntä pitämällä hänelle jotain kuuluvaa. Miehet eivät itke, Aki muisteli isänsä sanoja ja olisi halunnut nauraa niille. Eivät niin, eivät ruumiillisesti, mutta sisäisesti kahta kauheammin, Akin mieleen juolahtivat sanat. Hän kääntyi katsomaan isäänsä, joka joi kahvia ja luki sanomalehteä.

"Sinulla on vielä paljon opeteltavaa tosiasioiden tunnustamisesta itsellesi junior Savolainen", Aki hymyili ja lisäsi vielä: "Muista se, että joka aseeseen tarttuu, myös siihen kaatuu".

He metsästivät osan päivästä ja palasivat iltaa kohden takaisin kotiin. Akilla ei ollut isällensä mitään sanottavaa koko tunteja kestävän matkan aikana. Hän oli vihainen ja pettynyt isäänsä. Totta kai hän ymmärsi isänsä kaipaavan omaa isäänsä, mutta miksei hän sanonut siitä mitään pojalleen? Miehet eivät itke… Niinhän se oli? He eivät itke eivätkä kadu, mutta ehkä juuri siksi hän ei tuntenutkaan isäänsä kovin hyvin.

Kotona äiti odotti jo ruokapöydässä kahta omaa rakasta metsämiestään ja sanoi olevansa ylpeä heistä kummastakin. Aki tunsi olonsa kiusaantuneeksi äitinsä syleilyssä, muttei vetänyt tätä pois, koska hän tunsi olevansa onnekas kun tunsi edes toisen vanhemmistaan hyvin.

Loppupäivästä hän otti eläimistä kertovan luontokirjan esiin ja etsi siitä kohdan susi. Hän luki kirjaa aluksi innolla, mutta lopetti, kun liiallinen tieto pilasi kaiken. Mikään kirja ei voisi kertoa, miltä tuntui koskettavaa sutta, miltä tuntui katsoa sen silmiin ja nähdä niissä rakas Hely. Aki melkein tunsi vieläkin suden pistelevän turkin, joka sai huulet kääntymään sammumattomaan hymyyn.

"Kulta, voisitko käydä ullakolla? Minun on saatava sieltä vanhoja kirjeitäni. Isoäitisi haluaisi lukea niitä!! äiti huusi keittäessään ruokaa viikkoa myöhemmin.

"Joo, joo", Aki mumisi, kun hyvä toimintaleffa oli kesken. Leffapätkä oli pelkkää ampumista ja räjähtelyjä, joita hän katsoi parhaaksi lainata kaverilta videona. Sen sijaan ullakolle ei päässyt ihan joka päivä ja siellä olevia tavaroita oli kivaa tutkiskella.

Aki päätti lähteä sinne heti. Ovi, joka johti ullakolle, oli vanha ja tumma, mutta huomattavan paksu. Se oli raskas työntää auki ja kun hän laittoi valot päälle, se oli selvästi huoneeseen nähden erittäin himmeää. Pienet ja suuret aikansa kulutetut romut vaikeuttivat kävelemistä ja koska katto oli hiukan liian alhaalla, siellä joutui kumartumaan.

Hänen silmiinsä osui ensimmäiseksi pieni, pölyinen ja kulunut nalle. Nallelta puuttui yksi silmä ja pumpuli pilkisti sen kaulasta. Nallen päällä oli raidallinen villapaita, jonka äiti oli joskus kutonut. Aki otti pari askelta nallea kohti ja sulki sen hellään puristukseensa. Nalle oli laitettu ullakolle, koska Hely oli pienenä pitänyt sitä leikkikalunaan ja alkanut rikkoa sitä oikein toden teolla. Se oli ollut hauskaa katsottavaa, mutta äiti sanoi sen menevän jo yli äyräiden. Kuitenkaan Aki ei kestänyt niitä muistoja kauaa ja heitti raitapaitaisen nallen ylimpään hyllyyn.

Nallesta kuului pieni tömähdys osuessaan hyllyyn ja sieltä valahti jotain lattialle.

"Äidin kirjeet", hän henkäisi hiljaa. Hän otti pudonneet kirjeet lattialta ja tutki niitä tarkemmin. Hänen silmänsä laajenivat hämmästyksestä. Lattialta tippuneet ohuet esineet eivät olleetkaan kirjeitä, vaan valokuvia. Kuvassa oli kaksi miestä. Toinen noin viisikymppinen ja toinen kaksikymppinen. Molempien huulilla oli jokin miehekäs hymyntapainen ja kuva oli selvästi otettu maastossa. Kummallakin oli pyssy kädessään ja kalastuslakit päässään. Akilta meni hetki aikaa tunnistaa vanhemman miehen pyssy. Sitten hän tajusi kaiken: kuva oli otettu hänen isoisästään ja isästään reilut kaksikymmentä vuotta sitten. Isoisä piti tiukassa puristuksessaan pyssyä, johon oli kaiverrettu V. Savolainen kultaisin kirjaimin. Ja kuvan maisema näytti hiukan tutulta, kuin hänen ympäristöopin kirjastaan. Kuin taitavan, mutta romanttisen maalarin maalaama maisema, joka hohti erilaisia värejä.

"Tuletko sinä vai et? Ruoka on valmis!" äiti huusi alakerrasta.

"Tulen, tulen!" Aki vastasi, laittoi varmuuden vuoksi kuvan taskuunsa ja etsi äidin haluamat kirjeet.

Kirjeet olivat haalistuneita ja niitä kiersi yhteisesti kaunis vaaleanpunainen silkkinauha.

"Kiitos, kulta. Huomenna menemme isoäitisi kanssa kaupungille ostamaan jotain tarpeellista. Lähdetkö mukaamme vai menetkö isäsi kanssa käymään siellä viime viikonloppuisessa vuokramökissä? Hän kuulemma unohti sinne jotain tärkeää ja haluaa käydä katsomassa, että onko se vielä tallella. Sen jälkeen voitte tehdä jotain kivaa yhdessä".

Äiti laittoi ruuan pöytään. Aki mietti hetken. Hmm… Mennäkö naisten kanssa katsomaan jotain verhoja ja roikkua tarpeettomana mukana aina kaupasta toiseen vai isän kanssa vaikka autoliikkeeseen sen kaiken jälkeen? Bingo! Vaihtoehto kaksi kuulosti huomattavasti paremmalta.

"Joo, taidan kuitenkin olla isän kanssa", poika virnisti äidille, joka näytti hiukan huolestuneelta.

"Tiedäthän sinä, että vaikka isäsi ei ole ehtinyt paljon olla kanssasi tai puhua sinulle, se ei tarkoita, etteikö hän välittäisi sinusta", äidin äkillinen halu yrittää saada poika avautumaan yllätti Akin heti.

"Joo, joo, mutta miksei isä puhu koskaan omasta isästään?" Akin mieleen juolahti kysymys, jota hän oli miettinyt ahkerasti aina isän paljastaessa tunnuslauseensa, siitä itkevätkö miehet vai eivät. Aki ei saanut vastausta kysymykseensä, koska ovi pamahti ja tutut raskaat askeleet suuntasivat heidän luoksensa keittiöön.

"Hei rakas!" isä suuntasi äidin luokse ja painoi pehmeän suudelman tämän huulille. "Ihanaa, että olet tehnyt jo ruokaa"

"Hmmm… Me tässä juuri Akin kanssa keskustelimme siitä, että-"

"Että milloin voin lähteä ukaasi sinne vuokramökille", Aki sai juuri ajoissa keskeytettyä äitinsä, koska pelkäsi tämän paljastavan jotain sellaista, mitä hän ei halunnut kuulla isän suusta, ainakaan vielä.

"Huomenna minä olin aikeissa lähteä. Sinä siis tulet mukaani? Haluatko että vien sinut sen jälkeen jonnekin?" isän vaisu hymy ja hieman epäilevä katse kohtasivat pojan katseen.

Aki katsoi äitiä. Tällä oli vasen kulmakarva koholla ja hänen suunsa oli puristunut hiukan suppuun. Aki irvisti tietäen mitä äidin ilme merkitsi; hän utelisi vielä, että miksi Aki oli keskeyttänyt hänet ja valehdellut isälle. Juurihan he olivat puhuneet siitä, että kuinka avoimesti hän voisi isän kanssa puhua.

"Luitteko lehteä tänään? Siinä sanottiin, että sudet levittäytyvät nopeaa vauhtia tännepäin Venäjältä. Kuulemma muutama oli nähty hyvin lähellä asutusta. Ja jos ne yhä lisääntyvät sopimattomille alueille, on mietittävä tarkempia toimenpiteitä niiden varalle."

"Minkälaisia toimenpiteitä?" Aki oli suunnannut huomionsa täysin isän sanoihin.

"Ne eivät ole vielä varmoja tai päätettyjä. Riippuu siitä, että kuinka paljon tilanne pahenee, jos pahenee", isä sanoi samalla kun voiteli leipäänsä.

"Huomenta, kulta!" äiti avasi verhot huoneesta ja sai pirteällä äänensävyllään pojan silmän vähän avautumaan.

Aki oli väsynyt eikä halunnut nousta sängystä, joka tuntui taivaalta. Tai mistä hän nyt tietäisi miltä taivas tuntui? Ei vielä, ei nyt. Hänen isoisänsä ja koiransa tiesivät, muttei hän. Pieni itsepuolustusase kiinni kalloon, vetäisy päättäväisesti liipaisimesta ja hän tietäisi miltä tuntuisi olla taivaassa. Ehkä, siis jos hän pääsisi sinne asti. Se ylellisyys oli varattu hyville olennoille, mutta mistä hän tietäisi onko hän hyvä, tarpeeksi hyvä? Miksi uhrata kaikki se mitä on saavuttanut maan päällä, jos ei voi olla edes varma siitä, että onko se edes sen arvoista? Kun ei voi olla varma siitä, pääseekö parempaan paikkaan. Se päivä vielä koittaisi, kun hän saisi tietää, mutta ehkei se aika ollut vielä. Kyllä, kyllä vielä joskus, mutta sitten vasta kun se olisi määrätty.

"Huomenta", hän vastasi ja venytteli makeasti. Siitä huolimatta hän ei avannut vielä silmiään kokonaan. Hän vain huomasi kuinka suljettujen silmien läpi paistoi syysmaiseman aurinko. Häntä hymyilytti hiukan. Tämähän oli vain elämää, mutta kai kaikella oli merkityksensä?

Hän suuntasi alakertaan vielä hiukan väsyneenä. Aamiaispöydässä tunnelma oli tavallista vaisumpi. Isä luki lehteä ja äiti söi sen kummemmin mitään huomioita häneen kiinnittämättä. Minkä tähden kukaan ei sanonut mitään? Miksei kukaan katsonut toista silmiin? Miksei -

"Miten olisi että mentäisiin elokuviin? Vai haluatko mennä autoliikkeeseen? Vai hampurilaiselle?" isä rikkoi Akin ajatukset ja hiljaisuuden. Mitä hän tarkoitti? Miksi isä puhui huvittelusta? Silloin Akilla välähti. Äidillä oli kaupunkireissu ja hänen piti mennä isänsä kanssa vuokramökille hakemaan jotain tärkeää.

"Miksei voitaisi tehdä noita kaikkea?" Akin huulille nousi kevyt virnistys.

"Tajuatko kuinka paljon rahaa tuohon kaikkeen menee?" isän suu jäi tiukaksi viivaksi.

"En, mutta koska sitä tiedät, niin voisit ihan hyvin maksaa kaikki ja murehtia vasta jälkeenpäin."

"Keneltä olet oppinut tuon taktiikan?" isä sanoi poistuessaan huoneesta.

"No en ainakaan sinulta", Aki kuiskasi niin hiljaa, että kukaan ei varmasti kuullut.

Automatka oli ihan yhtä kyllästyttävä kuin edelliselläkin kerralla. Kaksi tuntia autossa, joiden ikkunoista vilahtelivat samat tutut maisemat. Värit, romantiikka, kuin epätoivoisen maalarin siveltimen jälkiä. Niin pienen hetken Aki näki mietteisiinsä painuneena kaksi miestä seisomassa värimaailman keskellä. Toinen nuorempi, toinen vanhempi, kummallakin pyssyt ja kalastuslakit päässä. Viileä hymy valtasi kummankin ilmeet ja he näyttivät olevan onnellisia juuri siitä hetkestä. Kuin isä ja poika. Kuin onnelliset isä ja poika…

Tiessä taisi olla töyssy, sillä auto hypähti hieman ja se liike sai Akin liikahtamaan ja ajatukset hävisivät siinä samassa.

Mökki näytti ihan yhtä koskemattomalta ja vanhalta kuin ennenkin. Kuinka kukaan ei olisi jaksanut välittää. Aki tutki maisemia tarkemmin. Hän ei katsonut mihin astui, vaan tunsi pienen pehmeän tönäisyn jalkaansa. Sitä seurasi kevyt vinkaus. Aki katsoi alas ja näki suden jalkojensa juuressa. Sen turkki oli sotkeutunut tummaan vereen ja sen katse oli pehmeä ja etäinen. Aki tunnisti suden samaksi, minkä oli nähnyt aikaisemminkin. Hän hiveli hellästi suden turkkia ja tunsi saman pistelevän tunteen kuin aikaisemmalla tapaamiskerralla. Susi ei liikahtanutkaan, vaan katsoi Akia silmiin ja hengitti syvään.

"Isä", Aki kuiskasi. "Isä!" hän huusi uudelleen.

"Mitä?!"

"Tule äkkiä tänne!" Aki katseli paniikin valtaamana haavasta virtaavaa verta.

"Mitä sinä-", isän lause jäi kesken kun näki puolikuolleen pedon makaamassa vihertävällä nurmikolla. "Aki tule äkkiä tänne äläkä koske siihen!" isän äänessä kaiversi pienoinen hämmennys.

"Ei kun sinä saat auttaa sitä. Se voi huonosti ja se tarvitsee apua…"

"Ei me mitään villipetoa auteta. Se voi olla vaikka kuinka vaarallinen."

"Yrittäisit auttaa edes sitä. Helyä et pystynyt auttamaan etkä isääsi, mutta älä anna sen kostautua enää muiden kuolemaksi. Voit pilata oman elämäsi miten ja milloin haluat, mutta säästä siltä kärsimykseltä ne muut, jotka haluavat muutakin kuin valhetta ja pelkoa!"

Aki katsoi isäänsä silmiin ja hän oli niin raivoissaan, että ei edes huomannut sanovansa juuri niitä sanoja, jotka oli halunnut sanoa Helyn kuolemasta lähtien. Isän katse oli synkkä, mutta samalla epätoivoisen surullinen. Hän ei sanonut mitään, mutta katseesta pystyi lukemaan hänen ajatuksensa.

"No hyvä on., mutta vain koska se on sinulle tärkeää", isän ääni kuulosti heikolta.

Aki ei irrottanut raivon valtaamaa katsetta hänestä, nyökytti vaan kevyesti hyväksymisen merkiksi.

Isä tyrehdytti suden verenvuodon ja lähti viemään tätä lähimpään eläinlääkäriin.

Tunteja myöhemmin hän soitti kotiin, että susi selvisi juuri ja juuri. Ehkä se pystyisi vielä joskus palaamaan erämaahan ja elämään normaalia elämää. Aki oli helpottunut. Hän oli menettänyt Helyn, mutta sutta hän ei enää kestäisi menettää. Ehkä Hely näki kaiken taivaasta ja ehkä sekin oli iloinen. Ehkä…

Aki meni vanhempiensa makuuhuoneeseen ja asetti valokuvan isänsä yöpöydälle. Ehkä isä vielä joskus unohtaisi miten isoisä kuoli, saisi mielenrauhan tapahtuneesta. Miehet eivät itke, mutta surevat muilla keinoilla paljon enemmän. Ehkä isän pitäisi opetella itkemään, jotta surua ei tarvitsisi teeskennellen peittää. Kaikella on aikansa, surullakin…

Hiwot Huovinen, 13 v.