SAMMUNUT KYNTTILÄ

Sinä syksynä mummi oli juuri muuttanut meille asumaan. Ukki oli kuollut vuotta aiemmin eikä yksinolo ollut äidin mukaan hyväksi mummille. Niinpä yläkerran käytävän viimeinen huone siivottiin, kalustettiin ja koristeltiin mummin tuloa varten. Minun huoneeni oli ihan mummin huoneen vieressä ja aina silloin tällöin kuulin mummon kuiskaavan ukin nimeä yöllä. Halusin lohduttaa mummia, mutta emme olleet koskaan kovin läheisiä enkä osannut kertoa mulle, että haluan auttaa.

Syksyisenä syysaamuna, muutama viikko koulun alkamisen jälkeen olin syömässä aamupalaa alakerrassa kun mummi laskeutui portaita tuulipuvussa.

- Huomenta Henna, mummi hymyili.

- Huomenta…vastasin epäröivästi. Mummi näytti tavallista iloisemmalta.

- Olen tässä lähdössä sienimetsään. Haluatko liittyä seuraan? mummi kysyi ja kaatoi itselleen kahvia vaaleansiniseen kuppiin.

- No, en mä tiedä… Aiotko sä olla kauankin? kysyin ja mietin Seppälän uusia syksyvaatteita, joita olin ajatellut mennä katsomaan.

- Niin kauan, että kori tulee täyteen, mummi nauroi, kaksistaan se täyttyisi nopeammin.

- Kai mä sitten voisin lähteä, sanoin ja huikkasin mielessäni au revoir ajatukselle uusista housuista.

- Laitappa sitten lämmintä päälle niin lähdetään, mummi sanoi ja joi kahvinsa loppuun.

Talutin pyörää hengästyneenä pitkin soraista ylämäkeä ja aloin jo miettiä, olinko tehnyt virheen suostuessani lähtemään. Mummi talutti pyöräänsä monta metriä edellä eikä ollut edes hengästynyt. Mummi kääntyi odottamaan minua ja vilkkaat silmät nauroivat ryppyisen otsan alapuolella.

- Kumpi meistä on nuori ja reipas, mummi kysyi ja hymyili koko hammasrivistöllään.

- Sinä taidat olla, hymyilin takaisin.

- Enää ei ole pitkä matka. Jätetään pyörät vähän syrjään tiestä ja kävellään sitten. Kuule… Ukin kanssa me löydettiin tämä paikka. Meillä oli tapana joka syksy käydä poimimassa sieniä ja marjoja, mummin ääni muuttui alakuloisemmaksi. En tiennyt, mitä sanoa, joten olin vain hiljaa. Saavutin mummin ja talutimme pyörät yhdessä mäen päälle. Hyppäsimme siellä pyörien selkään ja muutaman minuutin päästä tulimme pieneen risteykseen. Käännyimme vanhalle hiekkatielle.

- Jätetään pyörät parinkymmenen metrin päähän ja sitten lähdetään poimimaan, mummi selitti.

- Okei, vastasin. Jätimme pyörät tien laitaan ja lukitsimme ne. Sieniä näkyi ihan tien reunassa ja mummissa näkyi ihan uutta ripeyttä kun hän alkoi nopeasti halkoa sieniä pienellä veitsellä.

- Tunnethan sinä mitä ei pidä poimia? Muista sitten halkaista jokainen sieni kahtia matojen varalta ja… mummi alkoi selittää. En kuitenkaan kuullut mummin sanoja sillä kaukana metsässä liikkui jokin. Jokin ruskea ja iso. Tuijotin hämmästyneenä ja vähän peloissani otusta. Selvä karhu se oli, kyllä sen kaupunkilaistyttökin näki.

- Mummi…kosketin mummia käteen ja osoitin metsän reunaan.

- No mitä sinä nyt, mummi kääntyi katsomaan karhua. - No jopas, siellähän on Mesikämmen, mummi sanoi mielestäni liioitellun rauhallisesti sillä nykivästä silmäkulmasta saatoin nähdä, että rauhallinen hän ei ainakaan ollut.

- Mitä me tehdään? kysyin kauhuissani ja peräännyin jo valmiiksi pari askelta.

- Ollaan vain ihan hiljaisia niin kyllä se menee pois. Muutama vuosi ennen ukin poismenoa me näimme karhun sienimetsällä. Pidimme vain toisiamme lujasti kädestä kiinni ja se lähti, mummi sanoi hiljaa. Tartuin mummia lujasti kädestä ja tunsin kyynelen pyrkivän esiin.

- Te taisitte tosiaan rakastaa toisianne, totesin eikä mummin tarvinnut vastata. Kuulin pienen nyyhkäisyn vierestäni ja käänsin katseeni mummon silmiin. Kyyneleet vierivät hänen silmistään villinä virtana ja suu oli puristettu tiukasti yhteen. Käänsimme katseemme karhuun kun se jo tallusteli pois näkyvistä. Helpotuksen huokaus pääsi suustani.

- Se lähtee pois, sanoin. Mummi nyökkäsi.

- Ei se meistä ole kiinnostunut. Karhuissa ja ihmisissä on ainakin yksi sama piirre. Molemmat ovat loppujen lopuksi yksineläjiä. Vaikka me olemme täällä yhdessä niin kuitenkin yksin, mummi sanoi surullisella ja oudon epätoivoisella äänellä.

- Et sä ole yksin, sanoin ja halasin mummia lujaa. Mummin kyyneleet sekoittuvat omiini kun halasimme siellä metsässä, kaatunut sienikori vieressämme.

- Lähdetään kotiin, mummi sanoi ja nyökkäsin onnellisena.

- Lähdetään vain.

Äkkiä huomasin illan kylmenneen. Istuin mummin haudalla. Ajatukseni kulkivat takaisin nykypäivään tuosta kolme kuukautta aiemmasta iltapäivästä. Pieni spanielini katsoi minua viisaan näköisenä ja leikittelin ajatuksella että se oli lukenut kasvoiltani jokaisen ajatukseni. Laskin vielä käteni mummin hautakivelle ja nousin ylös. Pieni spanielini hyppäsi innoissaan pystyyn. Kävelin pitkän hautausmaan polun päähän, aukaisin portin ja katsoin taaksepäin. Juuri sytyttämäni kynttilä oli sammunut.

Heidi Karjalainen, 14 v.