Olipa kerran pieni Mila tyttö, hän oli vasta kaksi kuukautta, mutta silti kokenut jo kaikenlaista mistä tavalliset lapset ei osaisi edes kuvitella, hän nimittäin asui sudenkolossa susiäiti ja susi-isänsä kanssa. Hänen omat vanhempansa olivat hylänneet Milan synkimpään metsään minkä he olivat ikinä löytäneet, sitä ei kukaan voi tietää miksi he olivat hylänneet pienen soman tytön. Mila oli huutanut koko kamalan yön ja herättänyt metsän susien kiinnostuksen. Sudet löysivät Milan ja luulivat omaksi pennukseen ja veivät koloonsa. Susiäiti imetti Milaa ja hoivasi kuin muitakin pienokaisia, ja aamulla Mila oli jo paremmassa kunnossa.

Aamulla ensimmäiseksi Mila söi ja susiäiti pesi sen. Myöhemmin hän leikkikin muiden "veljien ja siskojen" kanssa ja omaksui joitakin susimaisia tapoja. Päivä päivältä hän oli aina susimaisempi ja susimaisempi aivan kuin muut pennut. Kun Mila oli tarpeeksi vanha, hän lähti jo saalistamaankin susi-isän kanssa, hän käveli neljällä jalalla, söi raatoja, puhui "sudenkieltä" ja oppi kaikki suden tavat aivan kuin kaikki muutkin sudet. Mila ei osannut edes kuvitella ihmiselämästä.

Vuosien päästä kun Milan oli aika lähteä kotipesästä omille teilleen, hän hankki oman kotikolon ja metsästi ruokansa eikä edes mennyt lähelle ihmisasutuksia, koska hän pelkäsi ihmisiä kuten sudet yleensä. Kun ihan lähelle metsän reunaa rakennettiin pieni mökki, johon muutti vanha leskeksi jäänyt vanha mummu. Alkoi Milaa kiinnostaa ihmeelliset äänet ja valot jotka kauaksi metsää mökistä kantautui. Mila päivä päivältä uskalsi lähemmäs ja lähemmäs mökkiä, varsinkin yöllä Mila liikkui lähellä mökkiä ja jätti jälkiä huomaamattaan mökin pihaan. Mummu, kun aamulla heräsi ihmetteli hän jälkiä monena aamuna ja ajatteli jälkien olevan vain villikissan, hän jätti jopa kissanruokaa pihaan, koska ajatteli kesyttää kissan omakseen. Mila löysi ruuan ja keskellä yötä uskalsi tulla maistamaan ruokaa, totta kai se maistui Milalle olihan hän tottunut vain mädäntyneihin raatoihin. Kun ruuat oli monena yönä syöty, niin mummu ei edes pientä vilausta nähnyt "kissasta" alkoi hän ihmetellä, hän teki uuden suunnitelman, hän pisti ruuan kuistille ja itse "vaani" oven takana ja, kun "kissa" tulisi syömään hän varovasti avaisi oven ja houkuttelisi sen sisälle. No yöllä Mila tuli taas pikku hiljaa mökille syömään tuli hänelle outo tunne, hän ei uskaltanutkaan mennä syömään, hän siis aavisti vaaran. Kun mummu oli odottanut ja odottanut hän nukahti ovelle, ja silloin Mila ryntäsi ja söi niin nopeasti kuin pystyi ja lähti ryminällä, jolloin mummu heräsi ja ryntäsi pihalle, kun hän avasi oven hän näki vilauksen Milasta ja luuli näkevänsä harhoja ja katsoi kuistinsa lattiaan ja mitä siinä näkyikään ihmislapsen JALANJÄLKIÄ...

Mummo ei miettinyt hetkeäkään ja soitti poliisit, poliisit tulivat ja mummu kertoi kaiken alusta loppuun, ensin kun hän luuli ruokkivansa villikissaa ja sitten, kun hän näki sen. Kun mummu oli kertonut koko tarinan alkoivat poliisit nauraa eikä siitä meinannut tulla loppua ollenkaan, he vaan nauroivat ja nauroivat ja, kun he lopettivat olivat he jo lähdössä, kun mummu huusi: "Te senkin lurjukset ottakaa tämä ruokakuppi ja selvittäkää kuka siitä on syönyt, loppuu teidän nauru lyhyeen sen jälkeen!" Poliisit hetken mietittyään ottivat ruokakupin testeihin ja lupasivat selvittää mikä tai kuka siitä on syönyt. Mummu koko loppu päivän mietti ja mietti päivän tapahtumia ja päätti jättää uuden ruokakupin kuistille ja mennä nukkumaan.

Taas, kun päiviä oli kulunut monia, tuli päivä jolloin aamulla aikaisin poliisit, lastensuojeluviranomaiset ja kaikkia muita viranomaisia piirittivät mummun kotipihan ja eristivät koko metsän. Kun mummu heräsi kauheaan meluun, hän tuli pihalle ja ihmetteli mitä oikein tapahtui. Viranomaiset kertoivat ruokakupista löytyneen ihmislapsen dna:ta ja, että metsä oli heti eristettävä sähköaidoin, että lapsiraukka saataisiin turvaan. Mummoa alkoi heti säälittää ja halusi auttaa, yhdessä viranomaisten kanssa he tekivät ansoja ja yrittivät viikkokausia saada Mila-raukkaa kiinni, mutta turhaan. Mila oli pelästynyt kaikenlaisia toimenpiteitä ja ääniä ja vaeltanut yhä syvemmälle metsään.

Kun tuli talvi ja tuli kovat pakkaset, oli Milalla taas rankkaa. Sen "äiti" oli onneksi opettanut sen selviämään pahimmistakin pakkasista keräämällä paljon paljon ruokaa ja kaivamalla lumen alle lämpöiseen ison kolon ja viettämällä talvi siellä. Mummu ei kuitenkaan ollut menettänyt toivoaan vaan etsi ja etsi lasta joka puolelta. Ja yhtenä onnen päivänä, kun mummu lähti taas etsimään pientä "sutta". Mummu vaelsi ja vaelsi suuren tavaramäärän kanssa aina syvemmälle ja syvemmälle metsään, kunnes yhtäkkiä alkoi ilmestyä jälkiä, IHMISLAPSEN jälkiä. Mummun teki mieli huutaa onnesta, mutta hillitsi itsensä ettei lapsi taas pelästyisi ja lähtisi syvemmälle ja syvemmälle. Mummu lähti seuraamaan jälkiä, pitkien matkojen kulkemisen jälkeen mummukin oli jo kylmissään ja nälissään, mutta lapsen takia hän jaksoi etsiä ja vihdoin se löytyi, pieni kolo jossa nukkui likainen, pieni ja suloinen ihmisenlapsi joka luuli olevansa susi. Mummun sydämeen valahti lämpö, hän ajatteli kuinka hyvän teon hän teki. Hänelle tuli niin hyvä mieli, että olisi voinut lähteä lentoon. Sitten hän palasi todellisuuteen ja mietti kuinka hän saisi pienen tuhisevan "sudenpennun" lämpöisenä turvaan kotiinsa. Onneksi mummu oli varautunut, että löytäisi lapsen (jos sitä enää lapseksi voi sanoa). Hän oli ottanut huovan ja pienen reen jolla kuljettaisi pienen täysin unessa olevan "pennun". Hän alkoi töihin, onneksi pentu nukkui niin sikeästi, että olisi voinut talonkin viedä alta eikä pentu heräisi. Varovasti, mutta varmasti hän alkoi siirtää Milaa rekeen ja peittelemään huovilla niin tiiviisti ja lämpöisesti, kuin vaan osasi ja hyvin se menikin, hän sai Milan nukkuvana rekeen. Onneksi mummu oli niin iloinen, että hän kuin lensi vain kotiin pitkän lumisen metsän poikki. Ja alta aikayksikön hän olikin jo kotipihassa. Kotipihassa hän alkoi tutkia Milaa ja huomasi, että Mila juuri ja juuri edes hengitti ja oli muutenkin huonossa kunnossa ja siksi hän ei ollutkaan herännyt vaikka mummu oli siirrellyt Milaa. Nyt mummu hätääntyi itsekin ja mietti mitä pitäisi tehdä, hetken mietittyään hänellä välähti:" sairaalaan tietenkin."

Mummu otti autonsa, pisti Milan takapenkille ja ajoi niin lujaa, kun ikinä pääsi. Sairaalassa hän huusi apua niin, että se kuului ainakin Kiinaan, sairaanhoitajat tulivat vauhdilla ja ottivat Milan hoitoon, samalla mummu selitti hoitajille tilannetta, kuinka Mila oli ilmeisesti koko elämänsä ajan asunut metsässä "sudenpentuna." Hoitajat olivatkin kuulleet, että jossain olisi lapsi jonka sudet olivat kasvattaneet, mutta eivät olleet uskoneet. Hoitajat ihmettelivät kuinka Mila edes on hengissä, hän oli niin huonossa kunnossa. Hoitajat epäilivät Milan olevan noin neljä vuotta ja elämä vielä edessä. Onneksi hoitajat osasivat työnsä ja saivat Milan jo vähän parempaan kuntoon, he pesivät Milan ja hän näytti jo normaalilta ihmislapselta.

Kun Milan kunto koheni tapahtuikin odottamattomia asioita, Mila heräsi ja totta kai hän pelästyi melkein kuoliaaksi ja alkoi rimpuloida letkuista irti ja juosta minkä kintuistaan pääsi, mutta onneksi juuri silloin mummu astui huoneeseen ja sai Milan kiinni, mummu kutsui äkkiä apua. Hoitajat riensivät apuun ja he saivat Milalle (ihmisten) nukutuspiikin. Kesti hetken ennen kuin se vaikutti ja, kun se vaikutti, alkoivat letkujen laitto ja tutkimukset uudestaan. Mila siirrettiin toiseen huoneeseen ja kiinnitettiin sänkyyn ettei hän satuttaisi itseään.

Tuntien päästä kun Mila heräsi nukutuksesta, mutta oli vielä ihan tokkurassa, katseli hän mummua joka istui keinutuolissa Milan sängyn vieressä. Mummu alkoi jutella Milalle rauhallisesti ja silitti Milan päätä, Mila oli peloissaan, mutta ei rimpuloinut, koska oli vasta herännyt nukutuksesta. Mila ei reagoinut puheeseen ja aristeli silitystä. Sairaanhoitajien tullessa paikalle Mila säikähti ja oli jo lähdössä, muttei ehtinyt edes riuhtaista letkuja pois, kun mummu tarttui Milaan eikä päästänyt liikkumaan. Onneksi Milan voimat olivat heikot, eikä jaksanut rimpuloida kauaakaan. Kun Mila rauhoittui, päästi mummu varovasti irti ja taas Mila oli lähdössä, mutta mummu oli taas valppaana ja pakoyritys epäonnistui. Melkein koko illan mummu piti kiinni Milasta eikä Mila päässyt pakenemaan. Mila sai kaikenlaisia lääkkeitä ja vitamiineja. Ja hetkessä Mila olikin paremmassa kunnossa.

Kun Milan olo näytti olevan parempi, alettiin häntä kasvattaa kuin pientä vauvaa, mutta se olikin vaikeampaa kuin oli kuviteltu. Sairaalassa Mila ei viihtynyt yhtään ja päätettiin, että Mila muuttaisi mummun kotiin, että hän pääsisi lähemmäs metsää. Koska mummu ei tiennyt Milan nimeä antoi hän Milalle nimen Oona, koska O oli ainoa äänne johon Mila reagoi. Muuten Mila vai pitäisikö sanoa Oona ei näyttänyt kuulevan ihmisääniä, musiikkia eikä edes pyssyn pamahduksia. Pari päivää meni hyvin, mutta sitten Oona yritti taas karata, mummu oli vahingossa jättänyt oven auki ja Oona huomasin sen ja alkoi pinkoa hullun lailla, mutta matka onneksi päättyi lyhyeen, kun Oona satutti jalkansa eikä pystynyt juoksemaan. Ja mummu sai sen kiinni ja vei kotiin takaisin.

Kotona alkoi kova opetus taas ja pikkuhiljaa oppi Oona kävelemään kahdella jalalla, mutta sekin vei aikaa jo aika kauan. Myös joitakin vokaaleja Oona osasi, yritti vielä silloin tällöin karata, mutta epäonnistui onneksi joka kerralla. Sairaalasta joka viikko joku tuli katsomaan miten Oona voi ja hyvin hän voikin, itse asiassa todella hyvin siihen nähden minkälainen hän oli metsästä tultuaan. Päivä päivältä Oona oppi ihmisten tapoja aina enemmän ja enemmän, ihan kuin pieni vauva.

Vuoden kuluessa Oona osasi sanoa oman nimensä ja kiintyi mummuun kuin äitiin, olihan mummu Oonalle vähän kuin äiti. Kun Oona oli 6, oppi hän puhumaan kuin 2-vuotias, eikä karkausyrityksiäkään ollut muuta kuin pari. Oona oli siis sopeutunut mummun kotiin melkein täydellisesti. Oona oli yhtä terve kuin muutkin sen ikäiset lapset. Oonalla oli selvästikin suden piirteitä ja epäiltiinkin, etteivät ne koskaan katoaisi. Oonan ollessa 8-vuotias hän puhui kuin 5-vuotias ja osasi leikkiä kaikenlaista. Oona osasi ihmisten tapoja ja söi samaa ruokaa kuin ihmiset. 10-vuotiaana hän oli melkein samalla tasolla kuin 7-vuotias ja hänelle tuli kotiopettaja, jonka kanssa hän ei tullut ollenkaan toimeen, joten mummun oli otettava homma hoitoon ja aloitettava itse opettajan ura ja alkaa opettaa Milaa. Sen jälkeen Mila innostui enemmän opiskella ja osoittautui lahjakkaaksi ja sai kiitettäviä. Suden aistit eivät vieläkään olleet kadonneet, vain vähentyneet, vaikka Mila oli ollut ihmisten parissa jo 6 vuotta. Mila oli oppinut hienosti ihmisten tapoja esim. "aseilla" syömisen, käymään pesulla ym. tärkeitä tapoja. Mila oli ollut aivan terve ei ainuttakaan nuhaa eikä oksennustautia, mitä lääkärissä ihmeteltiinkin, epäiltiin Milan saaneen metsästä kaikenlaisia vastustuskykyjä.

Vuosien vierähtäessä ja Milan ollessa 6.luokalla oli Mila jo sopeutunut kotiopettajaan ja mummun mielestä valmis aloittamaan ylä-asteen oikeassa koulussa muidenkin lasten kanssa, samaa mieltä olivat myös lääkärit ja hoitajat jotka Milaa hoitivat ja Milakin oli vahvasti sitä mieltä. Vaikka Mila oli muita vanhempi ei se kauheasti näkynyt päällepäin ja tuskin kukaan sitä huomaisikaan. Mila ei onneksi muistanut menneistä metsässä mitään. Se oli hänelle pelkkä tyhjä aukko takanapäin, vietti hän selvästikin aikaa eniten metsässä ja muutenkin oli kiinnostunut luonnosta. Kun Mila oli kysynyt mummulta, missä hänen vanhempansa olivat ja oliko se susijuttu oikeasti totta mitä kaikki höpöttää, mummu kertoi sen olevan totta ja ettei se tee Milasta yhtään huonompaa lasta kuin muistakaan ja jos koulussa joku siitä huomauttaisi täytyisi Milan heti kertoa opettajalle. Tietäisihän kaikki Milan menneisyyden, kun kaikki lehdet siitä jaksoivat melkein päivittäin muistuttaa. Milaa se ei haitannut pätkääkään, minkä hän kuuli toisella korvalla meni se ulos toisesta.

Kun ylä-asteelle meno viimeinkin koitti, Milaa jännitti kamalasti ja ennen kuin mummu lähti Milaa kouluun viemään Milasta tuntui, että hänen oli pakko käväistä metsässä ennen kuin he lähtisivät ja metsästä hän saikin jotenkin ihmeellisesti voimaa ja he saattoivat lähteä. Pitkän ajomatkan jälkeen, tai pitkältä se ainakin tuntui, olivat he koulunpihassa ja Milan oli aika lähteä tavalliseen arkeen. Mummu suukotti Milaa ja Mila lähti raskain askelin kohti jättimäistä ylä-astetta. Milan päästyä kouluun sisälle ei se ollutkaan niin kamalaa, jotkut vähän katsoivat, mutta ei pahalla vaan täydestä mielenkiinnosta ja kunnioituksesta ja Milasta se tuntui hyvältä. Liikuntasalissa rehtori jakoi oppilaat luokkiin ja Mila sai mielestään ihan mukavan luokan. Ensimmäisellä luokanvalvojan tunnilla koko luokka esittäytyi ja, kun tuli Milan vuoro hän asteli luokan eteen ja sanoi: "Minä olen Oona Männistö ja olen se josta lehdet kirjoittavat päivittäin." Luokassa kohahti ja Mila mietti itsekin mitä tuli sanottua, sanat vain pulppusivat Milan suusta. Seuraavalla välitunnilla Milan luokse tuli luokan muut tytöt. He kyselivät Milalta kaikenlaista ja Mila vastasi mielellään ja sai heti uusia kavereita tusinan ja oli niistä ylpeä. Kotiin päästyään Mila riensi heti kertomaan mummulle kuinka ihanaa koulussa oli ja mummulta pääsi melkein onnen kyyneleet niin onnellinen hän oli, kuinka juuri hän oli löytänyt pienen likaisen juuri ja juuri hengissä olevan sudenpennun, joka tuskin ikinä oli nähnyt vilaustakaan ihmisestä, oli kasvanut ihana kaunis IHMELAPSI.

 

Nea Rinne 13 v.