TAKAISIN ERÄMAAHAN

Maailman historiassa on sattunut monen laista. Nyt jotkut nyökyttelevät päätään ja toteavat tietävänsä mitä tarkoitan, olevansa jopa samaa mieltä kanssani. Ehei, luulenpa, ettei heillä ole hajuakaan koko asiasta. He nimittäin luultavasti ajattelevat toista maailmansotaa, ihmisen ensiaskeleita kuussa, kaikkia jääkiekko-otteluita joissa Suomi on päihittänyt Ruotsin (sillä eihän kukaan niitä hävittyjä muista), Leonardon maalaamaa Mona Lisaa, ehkä jopa pyramidien rakentamista (unohtaen tietty kuinka monta orjaa joutui rahtaamaan selkä vääränä niiden murikoita). Vaan entä se kaikki mikä oli ennen ihmisen verrattain lyhyttä aikaa, tai edes aivan sen alkutaipaleella? Kukaan ei muista, harva välittää. Tarkoittaako se, että sitä ei ole tapahtunut? Minne se tieto on kadonnut? Kuulin kerran erään kiehtovan teorian metsästä jossa puu kaatui, eikä kukaan kuullut, mutta sen sotkeminen tähän olisi ilmeisesti törkeätä kopiointia. Joten totean vain, että mikään mikä on ollut, ei ole kadonnut. Toisin sanoen, kaikki mikä on ollut, on täällä yhä, ehkä vain eri muodossa. Ja toki kaiken vaikutus näkyy kaikessa. Jos joku afrikkalainen aivastaa nyt, voi se vaikuttaa erään kanadalaisen elämään kymmenen vuotta myöhemmin. (Luultavasti liioittelin, mutta se on paras konsti selventää asioita kaikkein kovakalloisimmillekin.)

Siispä tieto, tapahtumat, jopa ajatukset eivät katoa, vaan muuttuvat, muovautuvat ja, äärimmäisen harvoin, kerääntyvät jälleen yhdeksi. Tuulen vire joka pöllyttää tukkaasi, vesitilkka jonka nielet hampaita pestessäsi ja parhaan ystäväsi miljoonakala voi olla jotain aivan toista kuin miltä näyttää. (Ei, näpit irti niistä kaloista, se oli vain esimerkki!) Niihin voi sisältyä aivan oma tarinansa, heille jotka osaavat niitä nähdä. Pilvenhattaroihin voikin olla kätkeytynyt jokin mennyt tapahtuma. Tai miksei vaikka kaulariipukseen.

 

15. 3. 2003

Rakas päiväkirja.

Äiti sanoi, että suren turhaan, isä sanoo, että käyttäydyn lapsellisesti

ja veli, no veli on, kuin mitään merkittävää ei olisikaan sattunut.

Mitä nyt yksi pikkusiskon koira on ottanut ja kuollut. Veikka on ihan pöljä. Sanokoot muut mitä sanovat, mutta minulla on ikävä Tepsua. Se oli hyvä koira. Vaikka oli sekarotuinen, vaikka se pureskeli isän lempitohvelit ja pissi veljen koulukirjoille.

Saatan yhä kuvitella Tepsun tepsuttelemassa huoneeseeni, huiskien vimmatusti hassulla pikku hännällään. Itse asiassa, niin vimmatusti, että sen koko takaosa keikkui puolelta toiselle. Minua naurattaisi mutta reipas koira ei siitä piittaisi, vaan tulla tepsuttelisi aivan minun eteeni. Siihen se sitten laskisi aarteensa, kuolleen sisiliskon jonka oli aiemmin aamulla löytänyt takapihan ojasta, ja haukahtaisi ylpeänä. Tepsulla oli ollut aina tapana kanniskella toinen toistaan oudompia tavaroita ja tuoda niitä sitten minulle näytille. Silloin olisin alkanut kirkua nähdessäni liskon, mutta nyt kehuisin ja kertoisin sille, että se on maailman ihanin ystävä.

Voi Tepsu, en tiedä missä nyt olet. Toivon silti, että olisit onnellinen siellä ja tietäisit kuinka rakas minulle olit.

Jää hyvästi t: Eräs tyttö jonka sydämen onnistuit vangitsemaan suklaan ruskeisiin silmiisi.

 

- Yhäkö suret sitä koiraa ? Voi kuinka liikuttavaa.

Säikähdin ja paiskasin päiväkirjani kiinni. Tietysti se oli jo myöhäistä, veli oli ehtinyt nähdä kaiken. Ääliö veljeni jonka mielestä oli hauskaa hipsiä äänettömin askelin olkani taakse ja lukea kaikkein salaisimmat muistiinpanoni. Jonakin päivänä minä vielä....

- En tosin käsitä, miksi se lisko olisi sinun ihanin ystäväsi.

Vai sillä tavalla. Kaiken huipuksi isoveljeni käsitti kaiken aivan väärin. Tai sitten hän harrasti jälleen sitä omituista huumorintajuaan.

- Pölhö, tarkoitin Tepsua, enkä mitään ällöä liskoa.

- Niin tietty, Tepsua. Rakasta pikku Tepsua, joka työnsi aina pikku pikku kirsunsa ja, varsinkin, pikkuriikkisen peffansa väärään paikkaan.

Peffansa? Minulta meni hetki tajuta, että veli tarkoitti sitä onnetonta koulukirja juttua. Hänen seuraavat sanansa osoittivat arvauksen osuneen oikeaa.

- Kehtasi vielä haukahtaa iloisesti, kun tulin hätistämään sitä pois. Kertakaikkisen pösilö koira.

Kuinka hän kehtasi! Tepsu oli ollut kaikista koirista kultaisin. Ei se ollut tehnyt sitä tahallaan. Muistin elävästi sen hämmentyneen kysyvät silmät, kun veljeni oli raivoissaan huutanut sitä painumaan sinne missä pippuri kasvaa. Tai oikeastaan hän oli sanonut vielä pahemman paikan, mutta äiti inhoaa kiroilua. Joka tapauksessa rakastin Tepsua. Se ei ikinä ilkeillyt minulle. Tunsin kyyneleen valuvan poskelleni. Yritin vihaisena pyyhkäistä sitä pois, mutta käteni tärisi liikaa. Minun oli niin ikävä Tepsua. Ja toki isoveljeni, aina niin tyynen hillitty isoveljeni, seurasi pillitystäni aivan

vierestä. Tiesin jälleen uuden kyyneleen pyrkivän esille. En jaksanut enää vastustella. Surkeasti vollottaen annoin pitkään sisällä pitämäni surun ja menetyksen päästä viimein valloilleen. Veli otti minut syliinsä, silitti tukkaani ja kuiski rauhoittavasti korvaani.

- Shh, ei mitään hätää. Kaikki on hyvin. Ei mitään hätää.

Vai ei muka hätää. Tepsu oli poissa eikä muka mitään hätää. Vasta nyt täysin tajusin kuinka ikävä minun sitä olikaan.

- Sinä, sinä teit sen tahallasi, sinä..

Ääneni. Se kuulosti jopa omiin korviini itkuisen paksulta ja surkealta. Suljin nopeasi suuni. Kyllin paha, että veikka näki minun itkevän, saati sitten kuuli kuinka kurja olo minulla oli.

- Niin mitä taas teinkään tahallani ?

Veli oli huvittunut, olinko minä muka huvittava. En taatusti.

- Sait minut tahallasi itkemään. Kiusasit minua ja loukkasit Tepsua ja.. Et saa puhua Tepsusta sillä tavalla!

Enää en ollut surullinen, olin vihainen. Ja sitten, sitten veli nauroi. Nauroi minulle päin naamaa. Hänen naurunsa oli iloista, vain hieman ilkeää, voitonriemuista. Se oli viimeinen pisara.

- Senkin veljen kuvatus! Eikö täällä saa enää nykyään surra edes koiraansa rauhassa? Etkö sinä pahuksen jästipää huomaa, että minä ikävöin sitä koiraa.

Tepsu on kuollut !

- Tiedän, minä tiedän.

Olin yllättynyt. Kaiket olin odottanut lisää pilkkaamista ja kiusoittelua. Mutta nyt veli kuulosti aivan vakavalta.

- Minä tiedän, mutta sinä et ole tuntunut tajuavan. Tepsu on kuollut, totta. Asiaa ei auta pätkääkään se, että sinä mennä laahustat ympäri taloa, huokailet, et suostu syömään, paiskot ovia ja itket hiljaa itseksesi myöhään yöhön. Sitten aamulla näytät siltä, kuin olisit herännyt vastikään kuolleista. Yrittäisit nyt vähän ryhdistäytyä!

No tällaista en ainakaan ollut osannut odottaa. Enhän minä noin huonosti käyttäydy vai, käyttäydynkö?

- Ihmisiä kuolee, eläimiä kuolee, on oikein surra niiden menetystä, mutta et voi ottaa sen koiran kuolemaa, kuin henkilökohtaista loukkausta.

Veli sai sen kuulostamaan niin yksinkertaiselta. Ihmisiä ja eläimiä kuolee. Mutta tämäpä ei ollut mikä tahansa eläin. Se oli minun ikioma hauvelini. Ei mikään muu voisi olla samanlainen, yhtä viisas, tarmokas, rakastettava, missään ei voisi olla yhtä ihanaa olentoa. Ja sen minä sanoin veljellenikin.

- Hah, tiesin, että olet joskus lapsellinen, mutta, että vielä noin itsekäskin. Ja siihen edelliseen kysymykseen, kyllä, minä härnäsin sinua tahallani. On katsos pidemmän päälle paljon helpompaa myöntää tosiasiat, kuin hautoa niitä mielessään.

Olin lopettanut itkemisen, kyyneleeni olivat ilmeisesti vuotaneet viimein kuiviin. Ja toden totta, olo oli, kuin olikin parempi. Pääni tuntui tosin edelleen hieman sekavalta. Otti koville tajuta ne veljen mainitsemat tosiasiat, mutta luulen käsittäneeni, vihdoinkin. Ensinnäkin, Tepsu oli poissa ja toiseksi, ei auttanut vaikka surisin itseni kuoliaaksi. Hymähdin. Ehkä silloin pääsisin kuin pääsisinkin Tepsun luo. Ehkä..

- Veli?

- No, mitä?

Veikka näytti olevan hyvillään. Hän kai ajatteli, etten olisi enää niin surullinen. Tarkemmin ajateltuna se saattoi jopa pitää paikkansa. Tunsin tietynlaista helpotusta. Olin kertonut veljelle huolistani, olin itkemiseni itkenyt ja nyt olo oli jotenkin huojentunut.

- Jos minä nyt sattuisin kuolemaan, niin olisinko taas Tepsun luona?

- Mikäli harkitset itsemurhaa, niin ei. Löytäisit itsesi alta aikayksikön suljetulta osastolta pakkopaidassa.

Hän sanoi sen täysin asiallisella äänellä, mutta virnisti saman tien. Vasta nyt käsitin miten hullulta kysymys takuulla kuulosti. Veljellä oli tapana virnistää omituisesti. Virnistys paljasta suurimman osan hampaista ja saattoi olla joko hilpeä tai äärimmäisen ilkeä. Nyt se oli lähinnä hupsu. Ennen kuin itse huomasinkaan, nauroin hänen mukanaan. Hekottaen sanoin, että enhän minä sitä sillä tavalla ollut tarkoittanut ja veli pörrötti tukkaani uhaten yhä varmuudenvuoksi viedä minut psykiatrin pakeille. Olin unohtanut kuinka hyvältä tuntui nauraa. Oikeastaan en ollut nauranut sen jälkeen kun Tepsu oli kuollut. Vaikenin äkisti. Veli ilmeisesti arvasi ajatukseni.

- Hei. Et sinä voi koko loppuikääsi mököttää. Tepsukaan ei suvaitsisi sitä. Sille oli aina tärkeää, että sinä olit iloisella tuulella.

Niin, se piti paikkansa. Aina kun olin ollut surullinen Tepsu tuli ja teki jotain hupsua. Eikä se koskaan luovuttanut ennen kuin kuuli minun nauravan. Eihän se todellakaan haluaisi minun olevan surevan itseään.

- Mutta, veli. Silloin, silloin kun isoisä kuoli ja minä olin surullinen, silloin äiti sanoi hänen menneen taivaaseen. Mutta minne Tepsu meni? Kukaan ei ole sanonut, että koirat pääsevät taivaaseen.

Se tapahtui minun ollessa vasta viiden vanha. Isoisällä oli ollut pitkään eräs vaikea sairaus, joten kaikki olivat sitä mieltä, että kuolema oli jonkinlainen helpotus. Muistan edelleen hänen muistokirjoituksensa. Pitkään olit luonamme, pitkään elit rinnallamme, pitkään nautimme seurastasi. Viimein tuli lähdön hetki, viimein aika hyvästellä, viimein pääsit lepoon. Minua hirvitti. Ei Tepsu halunnut levätä ikuisesti. Se tahtoi juosta ja peuhata. Äkkiä minusta tuntui, että alkaisin pian taas itkeä.

- Isoisähän inhosi koiria, ei Tepsu voi mennä hänen luokseen. Sitä paitsi, se pelkää korkeita paikkoja, sille tulee paha olo ja se oksentaa jonkun niskaan.

Puhuin jo aivan hassuja, tiesin kyllä, mutten välittänyt. Olin kauhuissani. Mitä Tepsulle oli oikeastaan tapahtunut, missä se oli? Mitä jos sillä olisi ikävä minua, mitä jos se ei edes muistaisi minua. Ja sitten kauhea ajatus, mitä jo se koulukirjoille pissiminen oli ollutkin paha teko. Siis todella paha teko? Ehkä taivas olisi sittenkin melko mukava paikka.

- Tahdot siis tietää missä Tepsu on ?

Suljin suuni. En ollut höpötykseltäni huomannut muutosta veljen kasvoilla. Enää hän ei virnuillut hilpeästi. Hän tuijotti pöytälamppua, mutta minusta tuntui silti, ettei hän nähnyt sitä. Ei oikeasti. Mitä hän sitten näkikään, oli se minun silmiltäni näkymättömissä. Tuiki tavallinen lamppu, jossa on sellainen hauska väänneltävä varsi.

Aioin juuri moittia veljeäni, äitihän oli nimenomaan kieltänyt tyhjän toljottamisen.

' Mitä ne ihmisetkin siitä ajattelisivat?! ' Mutta juuri silloin veli havahtui aatoksistaan.

- Jos kertoisin minne Tepsu on mennyt, olisitko sitten onnellinen. Lupaisitko ettet enää murjota?

Nyökkäsin vaiti. Tosin kaduin sitä melkein heti. Jokin veljen äänessä ei ollut kohdallaan. Halusin kuitenkin tietää. Tietää oliko koirallani kaikki kunnossa. Olinhan tavallaan vastuussa siitä.

- Siispä minä kerron sinulle. Ole tarkkana, sillä tätä tarinaa et kuule toistamiseen.

Näin sanoen hän veti kaulaketjun kaulaltaan. Siinä toinen asia jota äiti paheksui yli kaiken. Aina ketjun nähdessään tämä alkoi rypistellä uhkaavasti kulmiaan. Ilmeisesti juuri sen tähden veli pitikin sen paitansa alla. Siispä olinkin nyt kiinnostunut näkemään mitä siinä oikein roikkui. Ensin en käsittänyt. Jotain valkoista ja hopean hohtoista, ehkä lähempää katsottuna.. Sitten käsitin. Vetäisin pääni nopeasti kauemmas. Hammas. Veli kantoi kaulallaan jonkin eläimen hammasta. Ja minulla oli ikävä aavistus, että tiesin minkä.

 

Ympäri ja yhä ympäri ketju pyöri veljen sitä pyörittäessä. Hänen pikkusiskonsa ei saanut katsettaan irti siitä vaan joutui seuraamaan sen yhä kiihtyvää vauhtia. Pian näkyi vain pyörivä hammas, mutta vauhdin yhä kasvaessa oli hetken kuluttua jäljellä vain valkohopeinen kehä. Sisko oli aivan sen lumoissa, eikä ihme sillä hän ei ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa.

Yhä ympäri ja ympäri. Se oli alkanut niin nopeasti tai niin hiljaisena, että hän äkkiä vain käsitti kuulevansa musiikkia. Sellaista ihanan koskettavaa, jollaista jokainen muusikko tahtoisi luoda. Sävelmä kertoi loputtomasta juoksusta, tähdistä ja lumesta, tavattomasta elämisen riemusta, rakastamisesta ja huolenpidosta, hentona ilmassa leijuvista tuoksuista, kesäisistä öistä ja kastepisaroista kuonolla. Se oli siskon mielestä kaunein hänen koskaan kuulemansa ääni.

Mutta samalla se oli myös kauhein. Siinä kuvailtiin sokaisevaa kipua, lämpimänä hangelle juoksevaa hurmetta, menetystä ja pohjatonta kaipuuta, ikuisesti kestävää taistelua, hampaat irvessä ja turkki kuivuneesta verestä takkuisena, kenen verestä?, vihasta ja tuskasta, iäisestä surusta.

On mahdotonta sanoa millä soittimilla se oli soitettu tai edes, lauloiko joku siinä. Se vain oli. Ympäri ja ympäri. Seuraavana saapuivat tuoksut. Oli havua, kieloa ja villiruusua, niityn hempeä ja merenrannan suolainen tuoksu, mutta oli myös soiden tympeä haju ja jostakin leijuva lahoamisen aavistus. Hajut eivät olleet sellaisia haaleita, kuin ihmisen aistimat vaan tavattoman värikkäitä.

Suurin järkytys lieni kuitenkin kehän sisälle ilmaantuva kuva. Ensi alkuun vain samea liikahdus. Tyttö valpastui ja terästi katsettaan. Kyllä, jotain siinä näkyi. Hitaasti hän erotti värejä ja piirteitä. Kuva näytti siltä, kuin sitä olisi katsonut huurteisen lasin läpi. Sisko siristeli silmiään. Niinpä hän ei heti huomannut seuraavaa outoa asiaa. Kehä oli alkanut suurentua. Se kasvoi hänen kokoisekseen ja sitten, ikään kuin sulki hänet sisälleen. Täysin äkkiarvaamatta hän huomasi tuijottavansa hailakan harmaisiin suden silmiin.

Veli jatkoi yhä hermostuneempana ketjun pyöritystä. Se onnistuisi, sen olisi pakko. Toki tämä oli vaarallista, mutta sisko tahtoi tietää. Hän helpottui huomatessaan pikkusiskonsa ilmeen. Ihastunut ja kauhistunut yhtä aikaa. Hyvä, laulu oli siis alkanut. Itse veli ei kuullut eikä liioin haistanutkaan mitään merkillistä. Sisko nyrpisteli nenäänsä. Sitten äkisti siristeli silmiään. Hetken ketju tuntui venyvän veljen käsissä. Hohtaen nyt aivan selvästi, hopeinen kehä jatkoi vinhaa kieppumistaan. Kiljahdus, siskon laajenneet silmät, välähdys. Hyytävä kylmyys. Manaten, ja toivoen ettei äiti ollut kuulemassa, veli päästi jäätäväksi käyneen ketjun käsistään. Se lensi kaaressa vaatekaapin päälle. Huoahtaen helpotuksesta veli etsi katseellaan sopivaa tuolia. Sisko oli kadonnut, poissa. Riipus oli, kuin olikin toiminut. Kirjoituspöydän edessä oli konttorituoli. Veli työnsi sen vaatekaapin luo.

Kieli keskellä suuta hän nousi kiikkerälle tuolille ja kurkotti ketjuaan. Siinä. Pyörivä tuoli keikahti kaataen veikan.

- Samperin tuoli! Kirotun, halvatun pyörivä tuoli! Oih, takamukseni.

Toivoen edelleen hartaasti ettei äitiä ollut mailla halmeilla, hän nosti tuolin paikoilleen. Äiti vihasi sellaisia sanoja, kielsi alin omaan seisomasta tuoleilla joissa oli pyörät ja inhosi tätä korua. Niin, tätä korua. Äiti kaiket luuli, että se oli ostettu jostain Tiimarin tapaisesta tilpehööriliikkeestä, olisi muovia ja osoittaisi pelkästään tavattoman huonoa makua. Poikaa nauratti äidin kuviteltu ilme, jos tämä tietäisi totuuden. Tietäisi millaista riipusta hänen poikansa kanniskeli kaulallaan.

Susi tuijotti häntä! Tyttö jähmettyi paikoilleen. Tuijotti tosiaan, muttei sittenkään häneen, hänen taakseen. Sydän ikävästi läpättäen sisko vilkaisi

olkansa yli. Siellähän olisi hänen sänkynsä, pöytänsä, hänen tuttu huoneensa. Pikainen katsahdus ja tyttö puristi silmänsä kiinni. Ei voi olla totta. Hän pakotti silmänsä auki. Hänen takanaan ei ollut lämmintä huonetta, vaan loputonta metsää. Erämaata oli silmänkantamattomiin kaikkialla hänen ympärillään. He seisoivat korkealla kalliolla silmäillen alapuolellaan levittäytyvää rinnettä. Siellä täällä kalliolla kasvoi pieniä koivuja, mutta pääasiassa sen yläosa oli aukeaa. Hänen sydämensä oli muljahtaa sijoiltaan suden korvien liikahtaessa. Se syö minut! Eläin ei kuitenkaan tuntunut vieläkään huomaavan häntä. Sitten tyttökin kuuli sen. Kaukaista, mutta ripeästi lähenevää puhetta. Ihmisiä, ihanaa.

Susi oli selvästi hermostunut. Hiljaa äristen se heilautteli epävarmana häntäänsä. Mikäli petoeläin ei olisi minä hetkenä hyvänsä voinut loikata hänen kimppuunsa, tyttö tuskin olisi voinut olla nauramatta, hermostunut ja kaiken lisäksi vieläpä epävarma susi on huvittava näky. Hän yritti keksiä jälleen missä tämä paikka sijaitsi. Suomessa, tai muualla pohjoisessa. Suomi saattoi osua oikeaan, sillä jossain oikealla kimalteli järviä.

Koska susi ei tuntunut olevan nälkäinen, jäi hänelle aikaa tarkkailla sitä. Yksilö ei vaikuttanut vanhalta, ennemminkin nuorelta ja hiukka kokemattomalta. Sen hailakoissa silmissä, joita hän aiemmin niin säikähti, näkyi tietynlainen unelmoiva katse. Ne näkivät maailman vielä hyvänä ja kauniina paikkana, jossa unelmista saattoi tulla totta. Tyttö epäili, että mikäli se ei olisi aivan mahdotonta, voisi hän jopa pitää tästä sudesta. Unelmoiva.. tietysti, kolautin pääni kai johonkin ja tämä onkin vain unta. Juuri silloin tulla puhalsi pohjoisesta, rinteen puolelta pienen pieni tuulenvire. Se sai suden turkin hetkeksi pörhistymään ja tytön hytisemään kylmästä. Lisäksi kallio tuntui sukkien läpi kovin karhealta ja kolealta. Eikä ihme, täällähän on myöhäinen syksy. Aivan. Jokainen lehtipuu oli verhoutunut puna- ja keltakirjaviin lehtiin, joita pöllysi vähän väliä ilmaan, jonkin toisen tuulenpuhurin porhaltaessa ohitse. Kovempi murahdus sai tytön jälleen hypähtämään. Susi käänteli päätään ja ilmiselvästi nuuhki jotain. Sen tuulenpuuskan mukana tuli kai haju niistä ihmisistä. Äänet loittonivat jälleen ja hän alkoi hätääntyä.

Mikäli tämä ei ollutkaan unta, mikäli se veljen ääliö sudenhammas, sillä se se todellakin oli ollut, oli jotenkin onnistunut siirtämään hänet keskelle koskematonta erämaata, niin hänellä ei ollut pienintäkään aikomusta päästää näitä ihmisiä häviämään. Mitäköhän veljeni päässä taas liikkuikaan hänen hommatessa minut tällaiseen kiipeliin ? Suden ajatukset olivat ilmeisesti kulkeneet samoihin aatoksiin, siis ihmisten kadottamisen ei veljen suhteen, sillä se nousi ylös ja lähti kulkemaan äänien suuntaan. Hänen tarkoituksensa oli seurata, mutta silti hän jäikin vielä hetkeksi paikoilleen. Niin pitkäksi aikaa, että sai katsahdettua vielä kerran ympäröivää syysmetsää ja painettua sen mahdollisimman hyvin mieleensä. Kaunista, tavattoman kaunista. Susi oli ehtinyt huolestuttavan pitkälle ja hänellä tuli kiire sen perään. Lähes paljaat jalat naarmuttuivat kiviin epämukavasti. Eläin etsi ilmeisesti edelleen ihmisiä, joten hän kompasteli parhaansa mukaan sen mukana. Metsä tiheni heidän kulkiessaan. Naarmuttuneet jalat kastuivat lisääntyvässä aluskasvillisuudessa nopeasti ja niiden haavoja alkoi kirveltää, kosteata sammalta, niljakkaita lehtiä ja herra ties mitä moskaa littaantuessa niiden alle.

Yhteen otteeseen tyttö uskoi vakaasti astuneensa harvinaisen suuren etanan päälle. Puistatuttaa pelkkä ajatuskin. Kiitellessään mielessään kenkien keksiää ja yrittäessään pohtia oliko täällä päin, missä se 'täällä' sitten olikaan, hirvikärpäsiä, hän ei laisinkaan huomioinut suden liikkeitä. Niinpä hänen ajatellessaan hyvin tyttömäisen huolestuneena vaaleita hiuksiaan, veljen olivat mustat kuten isän olivat olleet, ei ollut mikään yllätys, että hän törmäsi äkisti seisahtuneeseen suteen. Onneksi hän oli sille yhä kuin ilmaa. On vaikeata sanoa kummasta tyttö järkyttyi enemmän, siitä vaiko edessä olevasta näystä. Ihmiset olivat löytyneet. Mikäli noita nyt voi ihmisiksi nimittää. Ne eivät olleet nimittäin sellainen partiolaisryhmä joka pelasteli harvasepäivä eksyneitä metsistä. Kaukana siitä. Kaikki kantoivat yllään sekalaista valikoimaa eläinten turkiksia, puhuivat outoa kurkusta tulevaa mutinakieltä ja näyttivät muutenkin alkeellisilta. Miehillä oli mukanaan keihäitä ja naiset kantoivat yniseviä mukuloitaan. Lisäksi he kuljettivat noin puoltatusinaa nahkanyyttiä ja tapettua peuranruhoa. Mahdotonta, nuohan ovat ilmettyjä luolamiehiä. Mutta miten? Ilmeisesti oli kaksi vaihtoehtoa. Joko täällä kuvattiin jotain elokuvaa tai sitten se riipus oli tehnyt muutakin, kuin siirtänyt hänet johonkin metsikköön. Missään ei näkynyt kuvausryhmiä tai mitään muutakaan sivistyneeseen maailmaan viittaavaa. Enkä minä kyllä valitsisi tuon näköisiä heppuja näyttelemään pääroolia edes maitotölkkimainokseen. Tuntui siis ilmeiseltä, että hän oli tupsahtanut kivikauteen tai johonkin vastaavaan. Miten, sitä hän ei osannut selittää. Silloin oli ollut luolamiehiä, mutta entä kaikki eläimet? Susi astahti edemmäksi. Vasta nyt hän tajusi seisseensä sen hännän päällä, eikä se ollut osoittanut vieläkään huomaavansa häntä. Susi, tietty, niitähän oli jo silloin. Onneksi en törmännyt mihinkään kovin paljoa eksoottisempaan. Oletetusti aidot luolaihmiset olivat alkaneet pystyttää leiriä. Eläin heilutteli taas epävarmana häntäänsä. Ensimmäisiä nuotioita sytyteltiin, sillä syksyisin salakavalasti liikkuva hämärä oli jo alkanut sitoa puiden varjoja yhteen. Yhä susi odotti ja tyttö sen vierellä. Hän torkahti ilmeisesti hetkeksi, sillä äkkiä heidän seuraansa oli liittynyt toinenkin susi. Tämä oli huomattavasti suurempi ja vanhempi. Ikä oli hopeoinut sen turkin ja joku vienyt vasemman korvan. Silti sen ylhäisestä ja toisen suden, minun suteni alentuvaisesta käytöksestä pystyi päättelemään sen olevan johtaja. " Olet siis tehnyt valintasi? " Hän torkkui näemmä yhä, luuli jopa johtajan puhuneen su.. anteeksi, siis hänen sudelleen. " Kyllä, vanhin, olen tehnyt sen ja uskon sen olevan oikea. " Eihän, tämä ollut totta. Kivikaudella, salakuuntelemassa kahden suden suomenkielistä keskustelua. Tai ehkei sittenkään suomea. Sanat olivat ennemminkin, kuin aistimuksia ja ajatuskuvia. Siispä korjataan; telepaattista keskustelua. " Siispä hyvästi, kunnes jälleen palaat erämaahan. " Näin sanoen, tahi ajatellen, johtaja nuolaisi sutta kuonolle. Susi teki samoin, kaipa virallinen hyvästely, ja viestitti vielä muodollisesti; " Kunnes jälleen juoksemme yhdessä. " Sitten se kääntyi ja asteli leiriin. Muuan mies käristi parhaillaan peuraa. Suden nähdessään tämä ponkaisi pystyyn ja seisahtui sitten hetkiseksi. Siinä he seisoivat, susi ja ihminen, nuotion rätistessä heidän välissään. Sen hetken he mittailivat toisiaan tuijottaen toinen toisensa silmiin. Kenties susi ja ihminen löysivät toisistaan jotain samanlaista, sillä yhtaikaa he istahtivat nuotion vierelle. Ihminen leikkasi palan paistista heittäen sen liekkien yli sudelle. Susi otti sen tassujensa väliin ja alkoi syödä kimpaletta. Niin he istuivat hiljaa, tarkkaillen vain yhä toisiaan. Ehkäpä sanoja ei olisi edes kaivattu, sillä pohjimmiltaanhan he ymmärsivät toisiaan. Liikuttavaa, olisi pitänyt olla nenäliina mukana. Tyttö pyyhki kohmeisiksi käyneillä käsillään silmiään. " Kerran tehty on aina tehty, kerran sovittu iäti solmittu. " Hän oli unohtanut vanhan suden. Sehän tuijottaa minua, toivottavasti tuo äskeinen ei ollut ruokarukous! Susi todella katsoi häntä kullanruskeilla silmillään. Hän huomasi tuijottavansa kullanruskeisiin suden silmiin.....

 

Sisko näytti tulevan tajuihinsa. Veli värähti yhä muistellessaan minkä näköisenä tämä oli ilmaantunut matolleen. Sukat riekaleina, posket kyyneleiden ja lian raidoittamina. Veli oli nostanut hänet sängylle ja peitellyt lämpimästi. Enempää en voi tehdä, hän tahtoi tietää. Riipus roikkui jälleen pojan kaulalla, eikä hohkannut enää myöhäissyksyn kylmyyttä. Sisar raotti silmiään.

- Missä olen, olenko kotona, veli, sinäkö siinä ?

- Minä, olet kotona, se on ohi nyt.

Tyttö huokaisi helpottuneena. Ehkä hän luuli nähneensä unta, ehkei huomenna muistaisi koko tapahtumaa. Vetäen peittoa ylemmäs hän mutisi vielä:

- Tepsu on siis palannut erämaahan, juoksemaan veljiensä kanssa, onhan se nyt onnellinen ?

- On, nyt ja aina.

Oliko sisko kuullut, sitä hän ei tiennyt, mutta nyt tämä ainakin nukkui. Syvää, rauhallista unta, ensi kertaa sitten koiransa kuoleman. Veli hymyili myös onnellisena, nousi hiljaa ja sammutti valot mennessään. Sudenhammasriipuksen hän tunki paitansa alle. Sormet tapasivat hetkeksi hopeoidun tekstin; kerran sovittu aina solmittu  ja sen perässä: kunnes jälleen palaa erämaahan.

Heini Sainio, 13 v