YHTEYS

Elena istui hiljaa paikallaan ja vain katseli ympärilleen. Hän ei olisi kyennytkään tekemään mitään vaikka olisi halunnutkin. Maisema, joka levittäytyi hänen ympärillään, oli uskomattoman kaunis, täydellisyydessään niin lumoava että se nostatti kyyneleet silmiin. Tunturin laelta hän katseli alla levittäytyviä soita, käyriä, joka suuntaan taipuneita puita, vuolaana kohisevaa virtaa. Lapin villiä ja kesytöntä erämaata. Elena istui siinä tunturin huipulla kauan. Hän ei tuntenut kylmyyttä kivessä jolla hän istui, ei raastavaa tuulta joka nostatti punaiset läikät hänen poskilleen. Elena katsoi miten kotka liiteli sinisellä taivaalla, kokosi yhtäkkiä siipensä ja syöksyi kohti maata yhä lujempaa ja lujempaa, katosi puiden joukkoon ja kohosi taas näkyviin terävät kynnet kiertyneinä jonkin olennon ympärille. Jopa raakuus oli täällä kaunista, koska se kuului tänne, oli osa sitä, tarkoituksenmukaista. Viimein Elena kuitenkin nousi ylös, nosti repun taas selkäänsä ja lähti varovasti kiveltä toiselle siirtyen kulkemaan alaspäin tunturin kuvetta.

Tummat silmät seurasivat tytön matkaa kivikossa. Ne silmät, syvät kuin suolampi, olivat seuranneet tyttöä jo kahden päivän ajan. Siitä lähtien kun tuttu haju oli kulkenut ylitse sen tavanomaisen reitin pitkin puronvartta. Se oli seurannut jälkeä. Se ei tiennyt miksi mutta jokin sanoi sille että sen täytyi tehdä se. Se oli löytänyt tuon olennon. Sen arka luonne oli estänyt sitä menemästä lähelle, mutta puiden siimeksestä se oli seurannut tuota olentoa piiloutuen varjoihin ja vältellen tytön silmiä. Se alkoi jo oppia. Joka aamu tyttö lähti aikaisin vaeltamaan tuntureille, illan tullen tämä taas palasi takaisin mökkiin jonka piipusta nousi savua. Joka päivä se seurasi tyttöä silmillään vaikka sen maha tuntui tyhjältä. Se ei ollut pitkään aikaan saalistanut kunnolla, mutta jokin esti sitä lähtemästä.

Elena istahti mökin rappusille. Hän oli kuumissaan. Paita oli hikinen ja tarrautui ihoon, mutta muuten olo oli hyvä. Lapin erämaat olivat niitä harvoja paikkoja joissa hän saattoi todella rentoutua ja Elena oli iloinen päätettyään viettää viikon lomastaan siellä. Elenasta oli mukava ajatella että hänen suonissaan virtaava veri vaati häntä palaamaan tänne, aukeille soille, maasta kohoavien kukkuloiden ja kirkasvetisten lähteiden luo. Olivathan hänen vanhempansa ja heidänkin vanhempansa kotoisin täältä. Ja isoäiti, joka tiesi niin paljon. Isoäiti oli aina sanonut että hänen suvussaan virtasi shamaanien veri. Että he olivat yhtä luonnon kanssa, tunsivat sen osana itseään. Elena oli aina pienenä kuunnellut lumoutuneena isoäidin tarinoita. Ja totta kyllä joskus hänestä oli tuntunut siltä kuin hän olisi osa jotain suurempaa, ihan kuin luonto ei olisi vain ympäröinyt häntä vaan ottanut hänet itseensä, tehnyt hänestä osan sitä. Äkkiä Elena tarkensi katsettaan. Hänellä oli outo tunne, ettei hän ollut yksin, oli oikeastaan ollut jo monta päivää. Nyt hän oli näkevinään harmaan vilahduksen puiden lomassa. Elena keskittyi haravoimaan katseellaan puiden alustoja, muttei kyennyt enää näkemään mitään erikoista. Hetken kuluttua hän meni sisään.

Sen katse lävisti yön harmauden. Oli valoisaa sillä kuu oli täysi ja tähdet tuikkivat kirkkaina. Se höristi korviaan ja haisteli. Jostain kaukaa se kuuli toisen suden kaukaisuuteen hiipuvan huudon. Sen teki mieli vastata siihen. Se kohotti päätään ja ulvoi pitkään. Se lopetti ja kuuli vielä hetken yöilmassa hajoavan äänen. Se ulvaisi uudestaan, tällä kertaa lyhyemmin. Sitten se jolkotti jonkin matkaa eteenpäin. Se haistoi raadosta lähtevän hajun jo kaukaa ja lisäsi vauhtia. Se tiesi ettei raato ollut ollut siellä pitkään. Päästyään kuolleen, jo suurelta osin raadellun hirvenruhon luo, se upotti hampaansa tuoreeseen lihaan. Pitkästä aikaa se tunsi olonsa kylläiseksi.

Elena makasi kapealla laverilla yksihuoneisessa mökissä. Suden ulvonta kaikui ilmassa ja vaikeni sitten. Elenaa ei pelottanut vaikka ääni oli kuulunut läheltä. Se oli kuulostanut surulliselta, yksinäiseltä. Ja kuitenkin riemukkaalta koska se oli vapaa ja saattoi ulvoa vain koska sen teki mieli ulvoa. Elena jopa kadehti sitä. Ihmiset olivat rakentaneet ympärilleen niin tiheän sääntöjen, tapojen ja rankaisujen verkon ettei enää voinut olla vapaa. Itsenäinen kyllä, mutta ei vapaa.

Seuraavana aamuna Elena heräsi aikaisin kuten tavallisestikin, mutta tänään hän päätti jäädä mökille eikä lähteä vaeltamaan tuntureille. Elena istahti tuvan rappusille auringonpaisteeseen ja otti esiin piirustuslehtiönsä. Suurin osa kuvista oli maisemia, puita, järviä, tuntureita, virtoja, kotka leijumassa ilmassa, hirvenvasa arkana metsäaukiolla. Porotokka laiduntamassa tunturin kupeessa, karhu löntystämässä puiden välissä. Ja jälleen Elena mietti miten luonto saattoikin olla niin ihmeellinen, niin moninainen.

Se katseli tyttöä joka istui mökin portailla. Tämän haju kantautui sen sieraimiin. Se piti siitä. Äänet, joita tyttö päästeli itsekseen, kuulostivat siitä mukavilta. Sen teki kovasti mieli mennä tytön luo, mutta se oli arka. Sitten e astui askelen pois puiden varjosta ja käveli varovasti, hiljaa hiipien, hitaasti kohti tyttöä.

Elena kohotti päänsä ja näki sen. Sillä hetkellä susi seisahtui. He kummatkin olivat aivan paikallaan, he eivät liikauttaneet lihastakaan Elenan istuessa portailla susi seisomassa muutaman metrin päässä hänestä. Elena katsoi sitä silmiin ja näki kauneimmat silmät mitä koskaan on nähnyt. Niin syvät ja yksinäiset. Hänestä tuntui että niihin silmiin olisi voinut vajota, vajota kunnes hukkuisi. Sillä hetkellä Elena tajusi ettei pelännyt. Oli aivan kuin susi olisi kysynyt häneltä "Hei kuka sinä olet?" Eikä Elena tiennyt mitä hänen silmänsä sille vastasivat. Sitten tuuli puhalsi niin että talon irtonainen ikkunaluukku pamahti kiinni ja siinä hetkessä susi oli poissa ja Elena tuijotti sen jälkeen. Sinä yönä Elena näki unta. Hän putosi. Oudot näyt kieppuivat hänen ympärillään. Karhu, ahma, hirvi. Putoaminen hidastui. Nyt, ilves. Sitten ilves alkoi muuttua. Ja hetken kuluttua siinä oli hänen isoäitinsä. Eikä kuitenkaan isoäiti, sillä ilves oli siinä myös. Sitten he olivat vanhassa pimeässä tuvassa, jossa tuoksui savu, ja Elena istui isoäitinsä vuoteella. Kuolinvuoteella. - Hei pikku tyttöseni, isoäiti sanoi käheällä äänellä josta oli vaikea saada selvää. - Ethän sinä kuole, isoäiti, ethän? Elena kysyi. - Kyllä minä kuolen, mutta älä pelkää tyttöseni. Mene tuonne ulos. Kiipeä tunturille, katsele soita ja puita ja eläimiä. Minä olen aina siellä. Isoäiti kohotti kätensä ja kuivasi hänen kyyneleensä. - Mene nyt pikku sudenmieli, mene äläkä unohda mitä olen sinulle kertonut. Hyvästi Sudenmieli. Kaikki alkoi taas kieppua ja ainoa mikä oli selvää, oli hänen päässään kaikuva nimi; Sudenmieli.

Se tunsi jonkin kutsuvan sitä. Se tunsi jonkin vetävän sitä kohti mökkiä ja siellä asuvaa tyttöä. Se jolkotti päämäärättömästi eteenpäin ja huomasi taas olevansa mökin lähellä. Tällä kertaa se ei kyennyt estämään vaan seurasi kutsua. Se seisoi mökin pihalla ja odotti.

Elena heräsi hätkähtäen. Pimeys hänen ympärillään oli lähes täydellinen sillä hän oli illalla vetänyt verhot ikkunan eteen. Nyt hän nousi istualleen, hieroi silmiään ja kuoriutui sitten makuupussistaan. Elena kulki paljain jaloin lattian poikki ovelle ja avasi sen.

Susi seisoi siellä Elenan tullessa. Hän oli tiennytkin sen olevan siellä. Jälleen nuo kauniit silmät, sietämättömän yksinäiset katsoivat häntä silmiin. Elena astui askelen lähemmäs. He molemmat seisoivat toisiaan tuijottaen pitkään. Sitten susi astui tytön luo, hipaisi hänen kättään kostella kuonollaan ja katosi varjoihin. Yhä mökin pihalla pelkkään yöpukuun sonnustautuneena Elena kuuli sen ulvonnan, pitkän ja kirkkaan, mutta ei enää niin yksinäisen. Tällä kertaa se huusi vapauden riemuaan ja jotakin muuta, mitä ei voinut määritellä. Elena saattoi ainoastaan tuntea sen. Yhteys, kaikkein syvin ja alkukantaisin, sielujen yhteys heidän välillään. - Ei isoäiti, Elena kuiskasi ilmaan, minä en unohda.

Mari Turunen, 15v