Autoja, autoja, autoja. Suvi huokasi. Äidin kuoltua edellisenä talvena ratsastusonnettomuudessa isä oli myynyt kaiken ja he olivat muuttaneet Aikalan kaupunkiin. Suvi oli perheensä ainoa lapsi. Äidin vielä eläessä he olivat asuneet pienessä talossa Lintuvuorten kupeella. Hänellä oli ollut oma ponikin, Myrsky. Suvi huokasi jälleen. "Syömään", isä huusi keittiöstä. "Tullaan, tullaan", Suvi vastasi. Nopeasti hän kävi pesemässä kädet ja meni ruokapöytään. "Enkö voisi taas alkaa ratsastaa?" Suvi kysyi. "Koeta nyt ymmärtää Suvi", isä huokasi, "En halua, että sinulle käy samalla lailla kuin äidillesi." "Ja sinähän se tässä et ymmärrä yhtään mitään", Suvi huusi ja ryntäsi omaan huoneeseensa. Siellä hän lysähti sängylleen ja itki katkerasti. "Minä karkaan", hän ajatteli, "Lähden takaisin Lintu vuorille. Isää tietysti tulee ikävä, mutta jos hän ei ymmärrä, etten halua elää kaupungissa, niin ei kai auta muukaan." Illalla isän mentyä nukkumaan Suvi hiipi keittiöön. "Tarvitsen matkalle ruokaa", Suvi puhui itsekseen, "Lintuvuorilta sitä kyllä löytyy, marjoja ja muuta sellaista, mutta tarvitsen suolaa ja keitto välineet. Ja isälle pitäisi jättää viesti." Hän etsi kynän ja paperia ja rupesi kirjoittamaan. Viesti kuului näin: "Lähdin takaisin Lintuvuorille. Älä huolestu, pärjään kyllä. Suvi." Hän laittoi viestin keittiön pöydälle, avasi varovasti oven ja lähti yöhön. Kuljettuaan muutaman kilometrin Suvi pääsi ulos kaupungista. Hän etsi itselleen nukkumapaikan, söi hieman ja ryömi puskien alle. "Onneksi ei näytä kovin sateiselta tänä yönä", Suvi ajatteli unisena. "Ei olisi erityisen mukava nukkua märissä vaatteissa." Aamulla Suvi heräsi auringon paistaessa häntä silmiin. Hän nousi, venytteli ja lähti kulkemaan Lintuvuoria kohti. Hän kulki nopeasti vaikeasta maastosta huolimatta, eikä pysähtynyt pitkän päivävaelluksen aikana kuin muutaman kerran. Illalla hän saapui joen rantaan. Se ei ollut kovin leveä, mutta vuolas ja syvä, eikä hän pääsisi sen yli ainakaan uimalla. "Hyvä, tämä on varpusvirta", Suvi sanoi itsekseen, "Olen jo lähellä. Vaikka tästä ei kyllä helpolla pääse yli", hän totesi katsoen tummaan veteen, "Mutta antaa sen odottaa aamuun." Suvi heräsi auringon noustessa. Hän nousi ylös, venytteli ja katsoi ympärilleen. Aamu oli kaunis. Sitten hänen katseensa osui jokeen ja hän huokasi. Tänään hänen pitäisi ylittää se. Hän päätti ensin lähteä yläjuoksulle etsimään ylityspaikkaa. Kuljettuaan muutaman kilometrin hän näki joen yli kaatuneen puun. Se ei näyttänyt kovin tukevalta, mutta parempaa paikkaa hän tuskin löytäisi. Varovasti Suvi hivuttautui puulle istumaan. Hitaasti hän rupesi ryömimään vastarantaa kohti. Muutaman metrin päässä rannasta Suvi heitti reppunsa sinne ja nousi pystyyn. Hän oli kuitenkin toiminut liian nopeasti, horjahti ja putosi läiskähtäen veteen. Pärskien hän nousi takaisin pintaan, tarttui puun oksiin ja veti itsensä rannalle. "No onneksi ehdin heittää repun rannalle", Suvi totesi. Hän vaihtoi vaatteet ja jatkoi matkaa. Kaiken lisäksi rupesi vielä satamaan. Kuljettuaan muutaman tunnin Suvi pääsi Lintuvuorten juurelle. Hän oli märkä päästä varpaisiin, vettä pitävästä takistaan huolimatta. "Minne nyt menen", Suvi ihmetteli. "Jonnekin, missä saisin vaatteeni kuivaksi." Hän istui alas ja mietti hetken. Äkkiä hän ponnahti ylös. "Nyt tiedän mihin menen!" Suvi innostui, "Kotkavuoren rinteellä on pieni luola, eikä sinne kävelekään kuin pari minuuttia." Hän lähti kävelemään Kotkavuoria kohti. Pian hän olikin jo perillä ja vei reppunsa luolaan. Ulos tullessaan hänellä oli päiväkirja kädessään. "Kirjoitan ensin päiväkirjaani ja sitten lähden hakemaan polttopuita.", Suvi puhui itsekseen. Puolen tunnin kuluttua hän oli jo metsässä. Sade oli lakannut ja aurinko paistoi. Iloisesti vihellellen Suvi kulki eteenpäin etsien kuivia oksia. Kuullessaan linnunlaulua hän pysähtyi ja katsoi ylös. Puussa istui pieni, kirkkaanoranssi lintu. "Tulilintu" Suvi kuiskasi, "Siitä on pitkä aika kun näin sellaisen viimeksi". Harmi ettei niitä esiinny muualla kuin täällä Lintuvuorilla." Näin kuiskattuaan Suvi jatkoi matkaa. Kulkiessaan erään tiheikön ohi hän kuuli ääniä sen toiselta puolelta. Hänen uteliaisuutensa heräsi ja hän lähti kiertämään puskia. Niiden takaa hän löysi sen, mitä kaikista vähiten odotti: hevosen! Suvi oli kyllä ennenkin nähnyt villihevosia Lintuvuorilla, mutta ei koskaan näin upeaa. Se oli punarautias, melkein oranssi ori, jolla oli pitkä, hulmuava harja ja häntä. Silmänräpäyksen ajan Suvi ei pystynyt muuta kuin tuijottamaan upeaa eläintä. Sitten hänen silmiinsä osui hevosen kaulasta roikkuvaan köyteen, joka oli tarttunut puskaan kiinni. Hevonen yritti epätoivoisesti kiskoa itseään irti. "Voi, joku on yrittänyt pyydystää sinut", Suvi huudahti, "Anna minä autan. Oletpa sinä hieno. Ja kauniin värinenkin olet. Kuule, minä annan sinulle nimen. Tästä lähtien olet Tulilintu", Suvi puheli hevoselle. Samalla hän lähestyi sitä kokoajan. Viimein hän oli niin lähellä, että saattoi pujottaa narun pois sen kaulasta. "Nyt olet vapaa, Tulilintu", hän sanoi, "

Juokse! Ja varo niitä ihmisiä, jotka yrittivät pyydystää sinut. Mene!" Tulilintu lähti villiin laukkaan ja katosi pian puiden sekaan. Suvi seisoi hetken paikallaan ja katsoi sen perään. Sitten hän huokasi keräsi loput polttopuut, meni takaisin luolalle ja kävi nukkumaan. Seuraavana aamuna Suvi lähti etsimään nokkosia nokkoskeittoonsa. Päivä oli jo pitkällä ja Suvi oli palaamassa luolalle. Yhtäkkiä mäen takaa kuului hirnuntaa. Suvi kiipesi nopeasti mäen huipulle huudahtaen hämmästyksestä. Alhaalla laaksossa näkyi lähes viidensadan villihevosen lauma. Lauma, jonka johdossa oli itse Tulilintu. Laumaa ajoi takaa kuusi miestä moottoripyörillä. Suvi kiehahti raivosta ja lähti nopeasti lauman perään. Hämärä kuitenkin tiheni nopeasti ja jälkien seuraaminen kävi pian mahdottomaksi. "Ei kai auta muu kuin lähteä takaisin luolalle", Suvi huokasi, "Mutta tähän tämä ei kyllä jää!" Luolalla Suvi laittoi nopeasti itselleen hieman ruokaa ennen kuin kävi nukkumaan. Aamulla Suvi heräsi aikaisin. Hän oli nukkunut huonosti uneksien Tulilinnusta. Suvi päätti heti lähteä lauman perään. Jäljet löytyivät helposti. Muutaman kilometrin niitä seurattuaan hän näki kaukana autiotuvan, jolle jäljet näyttivät johtavan. Suvi lisäsi tahtia ja oli pian perillä. Suvi lisäsi tahtia ja oli pian perillä. Sisältä hän kuuli miesten äänet. Varovasti Suvi hiipi talleille päin. Ne olivat kamalassa kunnossa. Lantoja ei oltu luotu moneen viikkoon, saati sitten hevosia harjattu. "Kauheassa kunnossa nämä tallit", Suvi ajatteli, "Pakko kuitenkin lähteä jollain hevosista hakemaan kylälle apua. En selviä kuudesta miehestä yksin. Mutta millä?" Kuin vastaukseksi Suvi kuuli tutun hörähdyksen takaansa. Siellä seisoi musta pörröinen poni. "Myrsky!" Suvi huudahti ja ryntäsi ponin luokse. "Ihana nähdä sinua taas", Suvi kuiskasi. "Mutta nyt meillä on tehtävä." Nopeasti hän talutti Myrskyn pihalle ja hyppäsi selkään. Onneksi kylälle ei ollut kovin pitkä matka. Suvi ratsasti suoraan poliisilaitokselle. Hän ryntäsi sisään ja oli törmätä isäänsä. "Suvi!" isä huudahti, "Missä sinä olet ollut?" "En ehdi kertoa nyt", Suvi sanoi nopeasti, "Kotkavuoren lähellä on miehiä, jotka ovat pyydystäneet lähes viisisataa villihevosta suojelualueelta." "Tämä on poliisi asia," isä sanoi ja johdatti Suvin sisälle poliisilaitokseen. Suvi kertoi kaiken, kuinka hän oli löytänyt Tulilinnun ja sen lauman, seurannut niitä ja kuinka hän oli ratsastanut hakemaan apua. Pian hän oli jo johdattamassa poliiseja autio tuvalle päin. Osa poliiseista meni mökkiin pidättämään rosvoja. Suvi näki yhden poliiseista juttelevan isän kanssa. Hän meni heidän luokseen. "Mitä hevosille nyt käy?" isä kysyi juuri. "Ja Tulilinnulle?" Suvi lisäsi. "Villihevoset päästetään vapaaksi ja kesyhevoset myydään huutokaupassa. Mitä tuohon oriin tulee, niin saatte varmasti pitää sen vaivan palkkana", poliisi vastasi. Eräänä iltana noin viikko sen jälkeen, kun Suvi oli karannut, hän oli menossa katsomaan Tulilintua sen tarhaan. He olivat muuttaneet edellisenä päivänä, kun isä oli ostanut heidän vanhan talonsa ja Myrskyn takaisin. Suvi oli hieman huolissaan Tulilinnusta, sillä se ei suostunut syömään eikä juomaan. Hän käveli Tulilinnun tarhalle ja astui sisään sulkien portin takanaan. "Tulilintu, mikset sinä syö?" Suvi kysyi silittäen orin voimakasta kaulaa. Se nosti päätään ja tuijotti kaipaavasti vuorille. "Sinä kaipaat takaisin luontoon, eikö vain", Suvi kuiskasi, " Olkoon siis niin." Hän meni portille ja avasi sen varovasti. Tulilintu hörähti epävarmasti. "Mene, Mene vain", Suvi kuiskasi lähtien hitaasti kävelemään taloa kohti. Tulilintu heilautti päätään ja ravasi kevyin askelin ulos portista. Sitten se pukitti riemuissaan ja lähti laukkaamaan kohti vuoria. Erään korkean kukkulan huipulla se pysähtyi ja hirnui. Suvi kääntyi katsomaan sitä. Laskevaa aurinkoa vasten hän näki Tulilinnun mustan siluetin. Ja tiesi tehneensä oikein.

Marinella Laaksonen, 12 v.