CIRQUE DU SOLEIL
Katsoessani valtavaa 150 metriä pitkää projisointiseinää ja sen keskellä olevaa lavaa Hartwall Areenassa, tuli mieleen, kumpi oli ensin: Cirque du Soleil’n show't vai tällaiset ”areenat”? Ovatko kanadalaisen tulennielijän Guy Lalibertén vuonna 1984 perustaman ryhmän esitykset kasvaneet sitä mukaa, mitä isompia areenoita on rakennettu?
Tämä Suomessa nähty ”Delirium” on kuulemma ryhmän ns. pieni tuotanto ja näin voi hyvin kuvitella, että ryhmän tarkoituksena on nykyään lähinnä katsoa maailmalta suurimmat areenat suurimmissa kaupungeissa ja keksiä sinne jotain, josta mahdollisimman moni pitää. Show’t poikivat sitten tv-esityksiä, dvd- ja cd-levyjä, ym.
Raha on näytellyt keskeistä osaa ryhmän historiassa alusta lähtien. Konkurssin partaalta on taisteltu menestykseen, rahoista ja omistusoikeuksista on riidelty, potkuja on jaeltu. Nyt bisnes rullaa.
Itse show’ta on vaikea kuvailla, koska siitä jäi mieleen lähinnä ensimmäiset viisi minuuttia ja lopussa ilmaantuneet jätti-ilmapallot, jos haluaa hieman kärjistää. Siinä välissä sai nähdä ja kuulla 90 minuuttia ”eläviä musavideoita” sellaisella teknisellä tykityksellä, että silmät ja korvat turtuivat. Dramaturgiaa ei ollut nimeksikään – alusta loppuun puuskutettiin täysillä. Kokonaisuus vaikutti hyvin kierrätetyltä. Ihan kuin olisin nähnyt samoja numeroita jo aiemmin televisiossa. No, samat biisit ja temput toistuvat hieman eri kuoseissa perinteistenkin sirkusten vuosiohjelmistoissa.
Mutta kansa tykkäsi. Vai tykkäsikö?
Muutaman rivin päässä istui ryhmä tyttöjä, jotka aina numeroiden välissä villiintyivät kirkumaan ja kiljumaan. Ehkä he olivat sirkuskoulun oppilaita, jotka osasivat arvostaa niitä muutamia hienoja temppuja ja yrittivät saada ihastelunsa kuulumaan lavan perukoille. Se oli vain kovin vaikeaa, kun hiljaista hetkeä ei juuri ollut eikä esiintyjien ja yleisön välille voinut syntyä minkäänlaista vuorovaikutusta jo valtavien etäisyyksien vuoksi.
Loppua kohden kirkuminen vain yltyi ja vaikka tytöt eivät saaneet muusta yleisöstä tukea lainkaan, he vain jatkoivat. Se kuulosti suomalaisittain oudolta. Oliko se järjestettyä?
Mieleen tuli tapaus vuodelta 1942, kun mainosmies George Evans palkkasi 12 nuorta tyttöä kirkumaan, ulvomaan ja pyörtymään Frank Sinatran laulaessa. Evans sai teatterin täyteen jakamalla satoja vapaalippuja. Sitten hän hälytti lehdistön paikalle. Kaikki sujui loistavasti.
Kun palkatut tytöt kirkuivat ja teeskentelivät pyörtyvänsä, 18 muuta tyttöä katsomossa pyörtyi oikeasti. Aito massahysteria, siis. Niinpä pian kaikkialla missä Frankie Boy esiintyi, kaikki tytöt kirkuivat ja monet taatusti pyörtyivät.
Noina vuosina Sinatra levytti monta albumillista velttoja, melankolisia balladeja, jotka tänä päivänä lähinnä nukuttavat. Delirium-show ei nukuttanut ja silmissä vilisi värejä ja valoja vielä esityksen jälkeenkin. Mutta lopputulos oli silti vähän samanlainen kuin nuorta Sinatraa kuunnellessa: ”ba bi ba buu baa”. Rytmikoneella höystettynä…