CORALINE OTALAMMELLA
Juuri kun laskeuduin Högsåran elokuvakarkeloista takaisin Ruskelaan ja Otalammelle, olikin taas perinteisen elokuvakerhon aika. Otalammen koululla esitimme Henry Selickin animaation ”Coraline ja toinen todellisuus” (Coraline, 2009).
Olemme järjestäneet Otalammen koululla nyt vajaan kahden vuoden ajan elokuvaesityksiä keskiviikkoiltaisin, kerran tai kahdesti kuukaudessa. Opettajat ja kylän aktiivit toivovat jatkuvasti vanhemmilta järjestettyä toimintaa lapsille ja nuorille, koska ”kylällä ei ole mitään”. Mitäpä sitä itse muuta osaisi järjestää kuin elokuvailtoja syksyisin ja talvisin ja jalkapalloa kesäisin.
Se ”ei mitään” tarkoittaa, että täällä ei ole kahvilaa eikä nuorisotaloa. Kun uusi suuri yhtenäiskoulu avattiin yli kaksi vuotta sitten, tuli tietysti paljon uusia mahdollisuuksia. Nimittäin lisää tiloja. Vanha Härkälän koulu jäi siinä vaiheessa tyhjilleen, mutta viime keväänä sinne avattiin nuorille oma Olkkari; tila jossa voi lorvailla, pelailla ym. Mutta nuoria siellä ei juuri käy.
Kun itse olin nuori eikä ollut ”mitään” tekemistä ja jos kaverit olivat poissa, menin pihalle potkimaan palloa tai laukomaan lämäreitä, tai lähdin "Urtsille", Herttoniemen urheilukentälle, potkimaan palloa, juoksemaan pururataa, hiihtämään, luistelemaan. Samalla matkalla kävin kirjastossa. Joskus kävin vain kirjastossa tai toisinpäin.
Otalammen koulun urheilukenttä, joka on lähinnä vain hiekka-areena, ei tunnu vetävän väkeä. Siellä ei ole juoksuratoja, mutta kuulantyöntö- ja pituushyppypaikka sentään on. Keväällä, kesällä tai syksyllä siellä ei silti näy nuorisoa ellei kyseessä ole järjestetty tapahtuma, kuten esim. Härkälän Hakan viikottaiset fudistreenit, joihin saapuu kymmenkunta paikallista harrastajaa. Kukaan ei tunnu täällä pelaavan jalkapalloa itsekseen tai kavereiden kanssa. Talvella luistelijoita ja lätkänpelaajia on sentään jonkin verran.
Mitä lapset ja nuoret sitten tekevät Otalammella? Mopoikäisethän nyt liikkuvat miten liikkuvat, mutta pyöräilevä nuoriso ei juuri kauas kulje, kun pyörätiet ovat harvassa. Muutamat innokkaat uhkarohkeat viillettävät Vanhan Porintien reunaa Ruskopirtin pihalla olevalle skeittiparkille lautailemaan tai bmx-pyörillä temppuilemaan.
Osa koululaisista kulkee vanhempiensa kyydissä harrastuksiin Vihtiin, Nummelaan, Klaukkalaan ja kuka minnekin. Loput todennäköisesti istuvat kotona tietokoneen ääressä, pelaamassa ja netissä. Niinhän sitä nykyään itse kukin.
Mutta mitähän kuuluu Otalammen elokuvaesityksille kymmenen vuoden kuluttua? Onko täällä kasvanut monipuolinen elokuvakulttuurisukupolvi? Epäilen.
Elokuvakerhotoiminnan alasajo näkyy mm. siinä, että ohjelmistovalikoima on nykyään äärimmäisen heikko. Viihdepalvelu Oy on jollain ihme konstilla onnistunut haalimaan itselleen oikeuden jakaa dvd-lisenssejä mm. koulujen ja nuorisotalojen elokuvaesityksiin. Se on neuvotellut suurimpien levittäjien kanssa ja kerää nyt itselleen lisenssimaksuja meiltä, jotka haluaisimme ensisijaisesti vain sivistää nuorisoa. Elokuvien esittäjän täytyy hankkia esitettävä elokuva itse ja maksaa siitä sitten Viihdepalvelulle. Olisi kiinnostava tietää, mitä Viihdepalvelu Oy on maksanut levittäjille.
Bisnespohjalta yhtälö kuulostaa nerokkaalta, mutta sisältöpuolelta se tökkii pahasti. Levittäjistä on viime kädessä kiinni, mille elokuville annetaan esitysoikeuksia. Elokuvavalikoima, johon kuuluu ehkä tuhatkunta leffaa, on lähinnä viimeisen 10 vuoden aikana valmistuneita anglo-amerikkalaisia perustuotantoja. Piirrettyjä on paljon ja alakoululaisille löytyykin ihan kohtuullisesti kunnon elokuvia. Klassikoita on muutama kymmenen, kotimaisistakin lähinnä uutuuksia. Kun katsomoon pitäisi saada yläkoululaisia, alkavat vaikeudet. Koulun juhlasali ei ole elokuvateatteri eikä videotykin kuva juuri hetkauta. Valikoimasta löytyy hämmentävän vähän 12-15 -vuotiaille sopivia laatuleffoja. Siinä on vaikea satsata mediakasvatuksen jatkokurssiin.
Mutta olemme sentään selvinneet kymmenkunta elokuvaa ihan laadukkaasti ja voin vakuuttaa, ettei pohjanoteerauksia ole ollut. Ensi vuosi voi olla jo paljon hankalampi ellei uutta ohjelmistoa ala tulla tiuhempaan tahtiin.
”Coralinen” myötä saatiin Otalammen koulun katsojille myös ohjaajajatkumoa, sillä viime jouluna esitettiin Henry Selickin ”Painajainen ennen joulua”.
Coralinen tarina on kuin Otalammelta kotoisin. Nuori tyttö muuttaa vanhempiensa kanssa vanhaan taloon, seudulle, jossa ei ole juuri harrastusmahdollisuuksia. Vanhemmat ovat kiireisiä kulttuurintuottajia, joilla ei ole aikaa ainokaiselle lapselleen.
Ja mitä tekee Coraline? Hän lähtee ulos tutkimaan paikkoja. Siitä se sitten lähtee.
Neil Gaimanin pienoisromaani on vaikuttava teos ja siksi on hienoa, että Henry Selickin animaatio on myös todellinen helmi, tämän vuosituhannen upeimpia. Se toteutettiin alusta lähtien 3D-tuotantona ja on taatusti uuden kolmiulotteisen elokuvan kaunein työ, silmiähivelevä. Coralinen jokaisesta kuvasta näkyy, kuinka se on suunniteltu satumaista toiseen todellisuuteen siirtymistä silmälläpitäen. Joku "Avatar" pyrkii tietysti samaan eikä tee sitä sinänsä huonosti, mutta tarina ja sen eri tasot ovat Coralinessa kohdallaan ihan eri sfääreissä. Perusjuoni on tiivis ja sivuhenkilöt ovat briljantisti mukana siinä; kuka keventämässä aihetta, kuka syventämässä tai tuomassa lisäjännitettä.
Otalammen koululle saapui tällä kertaa nelisenkymmentä lasta, keski-iältään arviolta 9 vuotta. Coraline-tyttö piti lauman kurissa ja keskittyneinä. Ehkä myös siksi, että tyttö on vähän ”otalampelainen". Se, löytyykö täältä myös se "toinen todellisuus", onkin jo kinkkisempi juttu.