MATKALLA JOSSAKIN PÄIN SUOMEA…
Valtavan suon halkovan tien keskellä on risteys ja siinä kyltti. Käännyn vasempaan hiekkatielle. On huhtikuinen iltapäivä, muutama aste nollan yläpuolella, maa on märkä, mutta lunta näkyy vain nimeksi.
Ajan muutaman kilometrin metsätietä, kunnes tulee uusi risteys. Siinä ei enää ole kylttiä. Valitsen vasemman puoleisen, koska näen sitä pidemmälle; se tuntuu jotenkin selkeämmältä. Jatkan kunnes tulee jälleen risteys. Nyt näen taas kyltin. Olen siis oikeilla jäljillä.
Parkkeeraan auton risteykseen. Hiekkatie on pehmeä, lunta on vielä penkalla. On aivan hiljaista.
Menen kyltin luo. Se osoittaa metsään, nuoreen talousmetsään, moneen kertaan hakattuun ja raivattuun. Alkuun on pantu pitkospuita.
On rospuuttokeli. Enää aste plussan puolella, mutta onneksi ei tuule. Lähden pitkospuita eteenpäin. Enää ei tule kylttiä. Merkkeinä on keltaisia keppejä muutaman kymmenen metrin välein. Sitten kun merkkiä ei jostain syystä näy, alkaa usko mennä. Reittikin tuntuu vain jatkuvan.
Olen kävellyt jo kilometrin pitkospuita ja kärrypolkua, tullut suon reunalle. Hyvin mutkaista reittiä. Tuntuu kuin olisin jo palannut lähtöpisteeseen. Pysähdyn ja kuuntelen. Kurjet huutavat lännessä, joutsenet idässä. Täällä ei ole asutusta missään. Tiedän, että suota on ympärillä 3000 hehtaaria. Olen Alkkianevalla.
Jatkan rohkeasti matkaa, vaikka tilanne tuntuu absurdilta ja aavemaiselta. Kyltitkin olivat niin kiiltäviä kuin paraskin matkailukohde, jossa pitäisi olla parkkipaikkaa ja opastaulua. Vaan ei täällä.
Kärrypolku muuttuu entistä vaikeakulkuisemmaksi. Täällä on tehty metsätöitä, tästä on menty motolla ties kuinka monta kertaa.
Lopulta näen metsikön keskellä verkkoaitaa. Männyt aidan sisäpuolella ovat suoria ja korkeita
- täällä ei ole tehty metsätöitä.
Ruosteinen verkkoaita ja sen keskellä suuri kivipaasi. Avaan portin ja astun sisään.
Kävelen kohti paasia, siinä lukee jotain, mutta en ymmärrä, koska se on venäjäksi.
Täällä ei tosiaankaan ole opastaulua, ei minkäänlaista selitystä, ei suomennosta.
Onneksi tiedän sentään hiukan etukäteen enkä tullut sattumalta. Ei kukaan tule tänne sattumalta.
Tämä on neuvostoliittolaisten sotavankien hautausmaa.
Pohjois-Satakunnassa sijaitsevan Karvian vankilan alueella sijainneessa sotavankileiri n:o 2:ssa pidettiin sotavankeja heinäkuusta 1941 lokakuuhun 1942. Leirin johtajana toimi Armas Paasi, jolla oli kokemusta jo aikaisemmalta vuosikymmeneltä Tammisaaren vankileirin poliittisten vankien kiduttajana. Paikka, missä olen, on Rihkaan siirtolan aluetta. Siellä oli parakkeja, joissa sotavangit asustivat. Heitä oli vajaa tuhat, tarkkoja tilastoja en ole löytänyt.
Talvella 1942 olot leirillä olivat katastrofaaliset. Vankeja oli kapasiteettiin nähden aivan liikaa eikä huolto pelannut. Miehet pantiin töihin, kunhan ensin saatiin työkaluja. Suota oli ympärillä niin paljon, että kuokkimista riitti. Se oli kiusantekoa, kun suo oli roudassa ja yhtä lailla kidutusta, kun lopulta suli. Vankien kunto oli niin heikko etteivät he jaksaneet tehdä töitä.
Ruokaa oli vähän, koska sato oli ollut surkea edellisenä kesänä, koska saksalaiset ruokakuljetukset olivat juuttuneet jäihin Itämerellä ja koska ruoka annettiin ensisijaisesti sotaakäyville suomalaisille. Tilastojen ja muistopaaden mukaan leirillä kuoli 269 vankia, kaikki miehiä. Siis yli kolmas osa vangeista. He makaavat nyt täällä.
Kun vanki kuoli, toverit veivät ensin häneltä vaatteet. Sitten tutkittiin missä kunnossa mies oli. Nälkä oli niin kova, että sieltä mistä lihaa löydettiin, leikattiin pala, kaikki mahdolliset lihaisat palat, ja käristettiin kamiinassa. Vangit saivat sitten kuljettaa toverinsa kärryillä hautuumaalle, kaunista, silloin vielä hyvin hoidettua kärrypolkua pitkin.
Vuoden 1942 ensimmäisen puoliskon aikana venäläisiä sotavankeja kuoli suomalaisilla leireillä yli 11 000. Kaikkiaan sotavankeja kuoli Suomessa melkein 19 000 eli kolmannes kaikista. Lukuja on jotenkin vaikea käsittää. Rihkaan kaltaisia hautuumaita on kotimaamme matkailukohteina todellakin yli 70 kpl eri puolilla Suomea.
Lokakuussa 1942 tehtiin verenvaihto. Köyliössä, jossa oli vankileirillä sekä sotavankeja että suomalaisia toisinajattelijoita, pidettiin ongelmana vankien kontakteja. Niinpä Karvian vangit päätettiin siirtää Köyliöön ja suomalaiset poliittiset siirrettiin Rihkaalle. Olot paranivat siinä vaiheessa molemmissa leireissä. Armeijan johdolta oli saatu käsky, koska asian huono tila oli kansainvälisestikin pantu merkille ja toisaalta elintarviketilanne oli parantunut kevään ja kesän mittaan. Suurin syy taisi kuitenkin olla sotatilanteessa tapahtuneet muutokset.
Seison keskellä männikköä. On aivan hiljaista. Hörpin Nikolai-olutta ja katselen tätä outoa metsäplänttiä, joka on aidattu ja jonka keskellä on paasi.
Kun palaan takaisin, plutaan vesilammikkoon. Lenkkarini kastuvat ja kiroilen itsekseni kun sukatkin tulevat märäksi.
Vasta hetkeä myöhemmin tulee mieleen, minkä arvoinen kärsimykseni on suhteutettuna siihen, mitä täällä on 66 vuotta sitten tapahtunut.
