WALL-E
Tämä Pixarin uusin animaatio on itse asiassa hämmentävä elokuva. Varsinkin kun ajattelee viitekehyksiä – lastenelokuva, Disney-tuotanto, Hollywoodin megaleffa. Tämän jälkeen muita animaatioita katsoo uusin, paljon vaativammin silmin.
Pixarin pojat saivat melkoisesti kritiikkiä ”Autot” -elokuvan maailmankuvasta, jossa kuulemma ylistettiin yksityisautoilua ja kilpailun ihanuutta. No, itse en katsonut elokuvan autoja pohjimmiltaan ”autoina”, kuten en katso Aku Ankkaakaan ”ankkana”, joten moiset mielleyhtymät lienevät enempi niille, jotka eivät pitäneet varsinaisesta elokuvastakaan.
Tai kun ”Ratatouille” ylisti gourmet-keittiötä ja kyllähän me tiedämme, miten epäilyttävillä menetelmillä gourmet-ruokaa maailmanlaajuisesti tuotetaan.
Tai sitten tuo ”Toy Story” –sarja. Leluja, leluja ja aina vain leluja.
”Ihmeperheeseen” tai ”Monstereihin” on ehkä vaikeampi ujuttaa moista kritiikkiä. Yksi yhteinen piirre Pixar-leffoissa on kuitenkin ollut.
John Lasseterin filosofian mukaisesti, jos moinen ilmaus sallitaan, Pixarin elokuvissa on kaipuu ”vanhoihin hyviin aikoihin”. Kaikki on ollut ennen paremmin, perheet ja yhteisöt ovat vetäneet yhtä köyttä ja nyt siitä ei ole juuri mitään jäljellä ellei olisi muutamia vastarannan kiiskejä. Kulutusyhteiskunnan kritiikkiä löytyy elokuvista aina, mutta monille tuo on varmasti vain silmänlumetta kun oheiskrääsä myy leffan kylkiäisinä miljardeja.
WALL-E sisältää paljon Pixarin tuttua filosofiaa, mutta oikeasti se on poikkeuksellinen elokuva. Andrew Stanton, jonka ”Nemoa etsimässä” sisälsi jo aavistuksen pehmoista ympäristösanomaa, on ohjannut elokuvan, jonka päähenkilö on aurinkoenergialla toimiva jätteenkeruukone. Aivan. Käsiksen tasolla idea kuulostaa suorastaan…hmm, kiinnostavalta.
Se oli kutakuinkin kaikki, mitä tiesin elokuvasta ennen katselua. Olin hyvin tyytyväinen, etten tiennyt enempää, koska en tiennyt, mihin tarina veisi. Siksi olikin hämmentävää, että elokuva ei missään vaiheessa paljastanut päämääräänsä, tarinaansa, etukäteen.
Kaikki vain alkaa siitä, että Wall-E kerää jätteitä. Eikä se puhu mitään. Se on vain kone. Niin. Kohta huomataan, ettei se olekaan ihan ”vain” kone. Ja silti edelleen on.
Se kuuntelee musiikkia. Se pitää klassisista iskelmistä ja elokuvista, erityisesti musikaaleista. Itse asiassa se katsoo vain ”Hello Dollya” vuodelta 1969 ja siitäkin yhtä tiettyä jaksoa uudelleen ja uudelleen. Se pitää tanssista.
Sillä on yksi seuralainen, torakka. Mutta muuten se on yksin. Ypöyksin.
Tämä kaikki tapahtuu maapallolla vuonna 2800, aikana, jolloin kaikki on romun peitossa eikä ihmisiä ole missään. Ihmiset ovat lähteneet pois. Itse asiassa, he ovat lähteneet pois jo 700 vuotta sitten. Silloin Wall-E alkoi loputtoman työnsä. Eikä mitään muuta ole odotettavissa.
Vartti kuluu ihmeellisen melankolisessa tunnelmassa ja kun käänteitä alkaa tapahtua, ne aina rikkovat tunnelman ja tekevät olon jännittyneeksi, mutta samalla, jos mahdollista, entistä haikeammaksi. Sitä fiilistä edesauttavat mm. iskelmät ja menneisyyden läsnäolo scifin keskellä, mutta ensisijaisesti tunnelma syntyy riipaisevasta rakkaustarinasta, tyrmistyttävästä asetelmasta ja realistisesta käsittelytavasta, mitkä ovat hyvin eriskummallisia koko genressä. Se kun ei tunnu sadulta lainkaan eikä siinä ole Miyazakin ekologisten elokuvien maagista tunnelmaa. Elokuvan maailma tuntuu päin vastoin karulta, tylyltä ja konkreettiselta ja silti elokuva on sanoinkuvaamattoman kaunis. Näin alkavat vähitellen adjektiivit ja ylistyssanat loppua kesken...
Yksi elokuvantekijä halutaan WALL-E:n yhteydessä aina mainita eikä syyttä. Ben Burtt, äänisuunnittelija, jonka korvanjälkiä on mm. "Tähtien sodan" valosapelit, on tehnyt upean työn elokuvaan, jossa ei montaa repliikkiä sanota. Elokuvatrivian piikkiin menee se, että omakin korva herää aina silloin, kun Wall-E buuttaa itsensä. Vanha kunnon Mac (Performa xxx) muistuttaa siellä nostalgisesti itsestään nyt kun tämä äijä on siirtynyt PC:hen. Apple-soundeja ja - viitteitä kuullaan ja nähdään useita muitakin pitkin leffaa, samoin kuin scifi-elokuvien tribuutteja.
En tiedä, mistä WALL-E:n idea on syntynyt, mutta luontevasti syntyy mielleyhtymä Nick Parkin ensimmäiseen Wallace (!) ja Gromit - elokuvaan ”A Grand Day Out”, jossa kuun mahtavaa juustotarjotinta vartioi ruosteensyömä kaasuhella. Nämä hengenheimolaiset ovat animaatiohistorian sympaattisimpia koneita...tai siis hahmoja.
Menkääpä katsomaan kotisivuille http://www.disney.fi/Disney-Elokuvat/Wall-E/index_fi.html ja sieltä erityisesti elokuvan teaser-traileri. Se kertoo jotain hyvin olennaista elokuvasta, ei ainakaan yhtään liikaa ja epäolennaista kuten useimmat muut trailerit. Ja samalla se on muuten kunnianosoitus edesmenneelle elokuvasäveltäjä Michael Kamenille ja eräälle toiselle oudon, uuden maailman luoneelle elokuvalle vuodelta 1985...