BRISTOL - MUISTOISSAIN
Oli 5.4.1975 ja Beaver's Hard Rock Cirkus. Kello oli 15 reikäreikä ja minä ryysäsin kavereiden kanssa eturiviin ja siinä seistiin, kun lavalle astui Hurriganes. Paikkana elokuvateatteri Bristol, Helsinki.
Nojattiin lavan oikeanpuoleiseen reunaan ja Albert Järvinen asteli niin lähelle että oli nuoren pojan pakko koskettaa kermanväristen bootsien kärkeä. Albertilla ei ollut sätkää suussa tässä konsertissa. Bristol oli tupaten täynnä. Jälkeenpäin on tullut mieleen, että tulikohan musiikki playbackinä...
Samana iltana staroilla oli muuten keikka Tikkurilan jäähallissa, seuraavana päivänä Tavastialla ja sitä seuraavana Roadrunnerin kultalevyn luovutus Haukilahden Haikaranpesässä. Kovaa meni. Muutama viikko aikaisemmin oli ollut keikka Ruskopirtillä, täällä Ruskelassa, kilometrin päässä meiltä.
Mutta tuosta hetkestä lähtien Bristol oli jotain erityistä. Se ei ollut vain pelkkä elokuvateatteri.
c) Olli Aaltonen
Bristol avattiin maaliskuun 4. päivä vuonna 1961, kun William Wylerin spektaakkeli ”Ben-Hur” levittyi valtavalle valkokankaalle. Teatteri oli Helsingin modernein elokuvasali, Kinopalatsin ja Bio Rexin manttelinperijä. Tänään sunnuntaina 19.12.2010 päättyy eräs aikakausi ja minäkin palaan Bristolin parvekkeelle katsomaan Charlton Hestonin kärsimyksiä.
Avajaisnäytöksen jälkeen meno hiukan laantui. Kyllähän siellä pyöri 60-luvun pliisuja Hollywood-musikaaleja ja marraskuussa 1961 nähtiin simpsakka Christina Schollin ruotsalaisessa kesädraamassa ”Änglar, finns dom”, mutta hämmentävän paljon ranskalaisia ja italialaisia tusinaleffoja tuli näytille.
Bristolin legendaa luotiin hitaasti.
Teinipojan elokuvainnostus kohosi taas uusiin sfääreihin, kun maaliskuussa 1978 Spielbergin ”Kolmannen asteen yhteys” katsottiin ensi-iltanäytöksenä. Joulukuussa oli tullut ensi-iltaan Lucasin ”Tähtien sota” (Savoyssa), joka oli jäänyt jostain syystä väliin ja niinpä Spielbergin ufot tehosivat paremmin. Jopa senkin jälkeen kun R2D2 oli nähty. Oliko syynä sitten partavaahto, perunamuusi ja Francois Truffaut...
Merkittäviä hetkiä Bristolin aulassa elettiin myös marraskuussa 1979, kun Bristolin kankaalla pyöri pelonsekaisia tunteita herättävä kauhuscifipläjäys ”Alien”. Avaruudessa kukaan ei kuule huutoasi.
Olin viisitoistavuotias, mutta elokuvahan oli kielletty 16-vuotiailta. Tähdättiin sellaiseen ihmisruuhkaan, ettei lipunrepijä jaksaisi ruveta ikää kyselemään.
Kovin kummoista mielikuvaa Alien-leffasta ei jäänyt, pidinköhän silmät kiinni koko ajan. Mutta jo vuotta myöhemmin syyskuussa 1980 16-vuotias katsoi suu auki Kubrickin ”Hohtoa” Bristolin parvekkeen eturivin penkeillä. Runsas vuosi myöhemmin "Kadonneen aarteen metsästäjät" tuntui vain jänskältä seikkailulta. Käärmeet ja ja mitä kaikkea ötököitä niitä olikaan. Bristolista oli tullut lopullisesti suurten elokuvien sali.
Huhtikuussa 1982 Suomi vietiin kaikkien elokuvafanien mielestä lopullisesti maailmankartalle. Tai sitten ei. Warren Beattyn ”Redsiin” piti jonottaa. Elokuva kesti ja kesti mutta ne muutamien minuuttien helsinkiläiset hetket tuli tarkasti tsekattua. Tuli myös huomattua, että tämä oli jotain ihan muuta kuin aikaisemmat Bristolissa esitetyt amerikkalaiset elokuvat. Ja siellä oli roolisuorituksia Hertsikan koulustakin.
c) Kai Gustafsson
Bristol on ollut suomalaiselle elokuvalle suuri aihe. Suuri omantunnon ja itsetunnon kysymys. Jos elokuvasi on Bristolissa ensi-illassa, sen täytyy olla iso juttu, Tapaus. Jos se ei ole Bristolissa, voit unohtaa koko jutun. Bio Rexissä sen sijaan menivät ne elokuvat, jotka menestyivät joka tapauksessa aina. Ne olivat Spedejä, mutta niitähän ei pidetty "elokuvina".
En muista, mikä oli ensimmäinen kotimainen elokuva, jonka näin Bristolissa. Se ei ollut Tapio Suomisen ”Täältä tullaan elämä” maaliskuussa 1980 eikä se ollut Mollbergin ”Milka” joulukuussa 1980.
Mollberg ja Bristol kuuluivat elimellisesti yhteen Milkasta lähtien. ”Tuntemattoman sotilaan” näin Bristolissa 1985 ja ”Ystävät, toverit” 1990. Jälkimmäisen aiheuttama pettymys alkoi murentaa uskoani Mollen kykyihin.
Valitettavasti en ollut paikalla marraskuussa 1994, kun Bristolissa näytettiin Mollen ”Paratiisin lapsia”, jolloin paikalla ei ollut yhtään katsojaa. Tapaushan pääsi lööppeihin asti ja puhuttiin suomalaisen elokuvan kuolemasta. Myöhemmin jossain kerrottiin, että paikalla oli kyllä katsojia, mutta he eivät olleet maksaneet pääsylippuaan itse. Niinpä niin.
Mollbergin aika tuntuu nyt kovin kaukaiselta ja unenomaiselta. Että joskus oli aika jolloin maassamme oli elokuvantekijä, jolle kukaan ei voinut sanoa ei.
No, entä toinen tarina suomalaisesta elokuvaohjaajasta Bristoliin liittyen, jonka olen lukenut ja jota on kapakoissa kerrottu?
Aki Kaurismäki meni Jukka Mäkelän, Kinoston silloisen johtajan, puheille pyytämään eli käskemään että hänen elokuvansa tulee saada ensi-iltansa sitten Bristolissa. Olisiko ollut ”Rikos ja rangaistus” vai jopa Mikan ohjaama ”Arvottomat”? Kun Mäkelä ei tähän suostunut, Aki meni makaamaan Mäkelän pöydälle eikä suostunut lähtemään ennen kuin Bristol saatiin.
Arkistotiedoista ei kyllä löydy tietoa, että kumpaakaan elokuvaa olisi esitetty Bristolissa. Eli makasiko Aki turhaan pöydällä? Jälkiviisaana ajatellen ei ehkä sittenkään. Yksi elokuvateatteri ei tee elokuvaa. Ei edes Helsingissä.
Todellisuudessa vasta marraskuussa 1987 tuli ensimmäinen Kaurismäki-filmi Bristoliin. Kansainvälistä läpimurtoa odotettiin kun Mika Kaurismäen elokuva ”Helsinki Napoli All Night Long” tuli isolla ryminällä. Ryminä ei kantanut ehkä ihan sinne, minne pyrittiin. Viisi vuotta myöhemmin kohtalon koki kenties vielä tymäkämmin Mikan Mad Max -pastissi ”The Last Border”.
Siinä vaiheessa Mikalla oli kuitenkin jo jalka tukevasti kansainvälisissä produktioissa eikä yksi Bristol merkinnyt juuta eikä jaata. Leffateatteri sai esittää vaikkapa hyvän kaverin Wim Wendersin taidepläjäyksiä, kuten heinäkuussa ensi-iltaan tulleen ”Berliinin taivaan alla”, jonka kävin lehdistönäytöksessä Bristolissa ihailemassa ja kirjoitin siitä ensimmäisen juttuni Ylioppilaslehteen, johon Saska Saarikoski oli pyytänyt minua leffoista ja kulttuurista kirjoittamaan.
Sitä myötä 90-luvulta lähtien Bristol arkipäiväistyi kun lehdistönäytökset rupesivat olemaan joka-aamuisia. Kaupallisessa ohjelmistossa sen sijaan pyrittiin entistä suurempiin spektaakkeleihin.
James Cameronin ”Terminator 2” lokakuussa 1991 jäi mieleen ensimmäisenä modernina actionrainana, jossa oli toiminnan sisällä myös syvempiä koukkuja katsojalle. Myös Cameronin ”Abyss” nousi suureksi elämykseksi eikä vähiten sen vuoksi, että toin Kalevankadun yhteisöasunnosta mukanani koko poppoon ja ryntäsimme aamu-unisina parvekkeen eturiville eväät mukana. Tämän jälkeen levittäjät alkoivat tiukentaa pressiin pääsyä ulkopuolisilta ja lanseerasivat pressipassit ym. biotunnisteet. Presseissä joutui käymään yksin ja senpä vuoksi näytöksissä on nykyään aina hiljaista, koska kukaan ei viitsi itsekseen nauraa tai reagoida.
Lopullisesti Cameron niittasi nimensä Bristolin aikakirjoihin ”Titanicillaan”, josta tuli myös salin kaikkein katsotuin elokuva.
Euroopan elokuvasaleja kiertäessä tuntuu, että Bristol on ollut aikaansa edellä. Salin ja valkokankaan suhde toisiinsa on täydellinen. Bio Rexin kaunis sali ei ole kovin ylväs elokuville, kun se kapenee oudosti kangasta kohti. Tennispalatsin ykkössalissa cinemascope-elokuvat eivät nekään pääse niin hyvin oikeuksiin kuin Bristolissa.
Pariisissa rakennettiin vasta 90-luvulla saleja, jotka muistuttivat etäisesti Bristolia. Onhan siellä toki legendaarinen ja komea Grand Rex olemassa, mutta suurin osa uusista isoista saleista on auditoriomaisen kolkkoja kolosseja a la Tennari.
Olen käynyt Bristolissa kenties useammin kuin missään muussa elokuvateatterissa, ehkä jopa useammin kuin Orionissa. Kino Joukolassa tuli toki myös vietettyä aikaa, mutta sen penkeille on vaikea antaa anteeksi.
Viime aikoina käynnit ovat jääneet valitettavan vähälle. Viimeisen suuren elämyksen muistan erityisen lämpimästi. Erikoisnäytös vuodelta 2004, kun Tatin "Playtime" palasi restauroituna 70 mm versiona Suomeen. Istuin Rekku Kuortin vieressä ja Rekku kertoi tarinan siitä, kuinka Tati aikoinaan oli tullut Suomeen "Playtimea" promoamaan, mutta oli lentokentällä uhannut lähteä takaisin, kun kuuli ettei Suomessa voitu esittää originaalia 70 mm kopiota. That's Le Spirit! Mestariteos oli entistä täydellisempi, mutta mitään vedenpitävää faktaa minulla ei ole, että kyseessä todella oli tuo palvottu 70 mm.
Bristolin viimeinen hetki. Ben-Hur on juuri päättynyt 20.12.2010 klo 00.31
Uusi viikko alkaa eikä lähes viisikymmenvuotiasta Bristolia enää ole. Ikävä tulee oikeita elokuvateattereita.
Minulla on muutama valokuva jossain arkiston kätköissä joulukuulta 1998. Oli ensi-ilta kotimaiselle koko perheen seikkailuelokuvalle. Ehkä ne kuvat vielä joskus löytyvät, mutta sitä ennen näen vain mielessäni, kun olin ensimmäistä kertaa itse Bristolin lavalla taputusten saattelemana ja äkkiä muistin nuo Albertin bootsit. Bristol jää muistoihin, aina.