LIITON WOIMA:
"SINULLE SYÖTETÄÄN AINA"
julkaistu Elokuvakulttuurilehti LehtiSetissä 2/09
Federico Fellini määritteli aikoinaan, että elokuvateko on yhdistelmä jalkapallo-ottelua ja bordellia. Koska jälkimmäisestä suurin osa mielikuvistani perustuu elokuviin (joista paras on Max Ophulsin ”Le plaisir” –elokuvan episodi), olen aina ihmetellyt Fellinin sutkausta. Sen täytyy liittyä jotenkin italialaisen elokuvamestarin nuoruuteen. Ehkä hän tarkoittaa sitä sekasortoisuuden, riemun ja tuskan äkillisiä vaihteluita, jotka jalkapallossa, ilotaloelämässä ja elokuvanteossa vallitsevat. Ja se yhteenkuuluvaisuuden tunne: me olemme kaikki yhtä perhettä. Toisaalta, Fellini on myös maininnut, ettei ole katsonut ikinä yhtään jalkapallo-ottelua…
Elokuvatyöntekijöiden Liiton jalkapallojoukkue Liiton Woimalle ovat kesä ja talvi saapuneet joka vuosi ajallaan eli juuri silloin kun Merihaan palloiluhallin perjantainen futsal-vuoro tai Hermannin Violankadun kentän kesätorstain fudisiloittelu on alkanut.
Kausien välissä Liiton Woima on jo kolmasti osallistunut elokuva-alan jalkapalloturnaukseen. Ohjaajien, tuottajien ja käsikirjoittajien joukkueesta eroamme siinä, että harjoittelu todellakin on ympärivuotista.
Alusta lähtien joukkuetta on luonnehtinut naisten ja miesten yhteinen pelaaminen. Sekajoukkueen taso on luonnollisesti karsinut parhaat ammattilaiset pelaamaan säännöllisesti enemmän muualla, mutta tuonut jalkapallon ääreen uusia innostuneita tekijöitä, joita tulee lisää kaiken aikaa. Tunnuksenamme on ollut jo pitkään: ”Sinulle syötetään aina”. Se on sellainen jalkapalloilun ”kaveria ei jätetä” – slogan. Kun punaiset paidat on turnauksessa puettu päälle, me todella olemme kuin yhtä suurta perhettä.
Kuulostaa kornilta, eikö vain?
Siis että jalkapalloko yhdistäisi ihmisiä oikeasti?
Monien mielestä jalkapallo on vastenmielistä. Itsekin lajin fanaattisena ystävänä näen, kuinka laji on muuttunut 1990-luvulta lähtien ikävään suuntaan. Juniorijalkapalloilusta on tullut heikon itsetunnon kohottamisen apuväline valmentajille ja vanhemmille, jotka eivät ymmärrä tuon taivaallista lasten ja nuorten kehityksestä. Ammattilaisjalkapalloilussa ihmisiä ostetaan juoksemaan pallon perässä, heille maksetaan miljoonia ja heistä tehdään idoleita, joilla on oikeus käyttäytyä kuin lellityt pikkukakarat, jotka teeskentelevät joka käänteessä ja raivostuvat lopulta oikeasti kun heiltä viedään jäätelötikku kädestä.
Ja sitten tuo kaikkein pahin: yleisö. Se tulee hulluksi kun oma joukkue pelaa, voittaa tai häviää, se viheltää ja buuaa vastustajalle ja tuomareille, ja jos oma pelaaja mokaa, hänellekin vihelletään, raivotaan ja annetaan tappouhkauksia. Puoliajalla mennään juomaan halftime drinksit ja sitten matsin jälkeen otetaan parit samanlaiset ja muksitaan vastustajan kannattajia. Tällaista ei koe ikinä yksilölajeissa, ei ainakaan yleisurheilussa, jossa yleisö kannustaa jokaista kilpailijaa ja taputtaa hämmästyttävän tasa-arvoisesti.
*
Jalkapallostadioneilla on syntynyt vastarintaliikkeitä ja vallankumouksia, siellä on voinut huutaa tai laulaa ääneen sen mikä kaduilla ja toreilla on ollut vaarallista. Ceaucescun ja Milosevicin vastaiset mielenosoitukset alkoivat kuulemma kehittyä fudismatseissa ja johtivat sitten tunnettuun tulokseen.
Jalkapallo on todellinen nationalismin ystävä ja sellaisenaan vaarallista. Tottenhamin tai Ajaxin kannattajia haukutaan jutskuiksi joukkueiden taustojen vuoksi, ja vaikka Jari Litmanen koettaa kovasti mainostaa ”rasisti on reppana”, huutavat hänen joukkueensa FC Lahden kannattajat Suomen kenttien härskeimpiä kannustushuutoja. Nykyajan joukkueet ovat sijoittajien ja teollisuusmoguleiden pelinappuloita, joilla he peittelevät – niin – ties mitä. Itse kunkin on häpeällistä huomata nauttivansa Berlusconin omistaman AC Milanin tai kenraali Francon muinoin tukeman Real Madridin pelistä.
Olen monien muiden tavoin pitänyt jääkiekkoa urheilulajina, josta älykkyys on karsittu minimiin. Jääkiekosta ei voisi tehdä Monty Pythonin filosofien jalkapallo-ottelun kaltaista sketsiä. Kukaan ei sano, että jääkiekko on ”taidetta”, mutta jalkapalloa kuvataan usein taiteeksi. Naurettavan näköisiin suojuksiin pukeutuneet karpaasit taistelevat kumilätkästä ja telovat toisiaan minkä kerkiävät ja yleisö kannustaa tappelemaan paljain nyrkein. Loppujen lopuksi on onni, ettei laji ole levinnyt laajemmalle, sillä luultavasti vain se on estänyt huliganismin synnyn. Niinpä lätkäkatsomossa voi rellestää kohtuullisen turvassa, kun taas jalkapallo-ottelussa katsojan on syytä olla aina varuillaan.
Mutta tarkoituksenihan oli ylistää jalkapalloilun ihanuutta. Onko se enää näinä aikoina mahdollista? Miten tuollaista ”yhteenkuuluvuutta” voi enää ihailla?
Jalkapallosta pelinä on turha filosofoida, koska se on vain sanahelinää ja olen syyntakeeton. Otan avuksi elokuvan.
Jalkapallosta tehdyt elokuvat ovat harvoin onnistuneita. Sama tosin pätee myös muihin urheilulajeihin. Mutta vaikka elokuvat eivät ole mestariteoksia, useimmat niistä kertovat kuitenkin, miksi jalkapalloilu sittenkin on arvokasta ja ihanaa.
Tarina on yleensä sellainen, että joukkueella on ongelmia ja jotain pitäisi tehdä. Lähestymistapa on enimmäkseen koominen, usein vielä tragikoominen. Se sopii lajiin hyvin.
Ö-tason joukkue palkkaa ammattivalmentajan, mutta huomaa ettei se tee oloa autuaaksi. Huipulle noustaan toista tietä, jos se nyt edes on tärkeintä. B-tason joukkue taas ymmärtää, ettei pelejä voiteta väkisin, hampaat irvessä. Elokuvissa ryhmän jäsenet hioutuvat joukkueeksi, joka puhaltaa yhteen hiileen eikä riemulla ole rajoja, kun saavutetaan se mihin on pyritty. Ja silloin tärkeintä ei ole voitto tai mestaruus.
Liiton Woimassa on enemmän niitä, joilla ei ole nuoruuden jalkapallotaustaa. Niinpä aikuisiän jalkapalloilija kokee outoa hyvänolontunnetta, kun hän huomaa kehittyneensä ja kasvaneensa pelaajana. Sehän on noiden elokuvien tarina. Ja kyllä se liikuntakin on usein hyvä asia.
*
Pelaajille jokainen turnaus on kuin juhlapäivä. Keväisessä futsal-turnauksessa vastaamme asettui nuoria miesjoukkueita ja tuloksena oli yksi tasapeli ja kolme tappiota. Hauskaa oli huomata, että vaikka takkiin tuli, pysyimme loppujen lopuksi hyvin mukana vauhdilla kirmaavien vastustajien pelissä.
Lauantaina 22.8. klo 14- alkaen pelataan jälleen elokuva-alan jalkapalloturnaus. Tällä kertaa SET ja Liiton Woima ovat turnauksen järjestäjinä ja paikkana on Brahen kenttä. Jatkot Arlan saunassa ja Helsinginkadun Parnell'sissa elokuva-alan bändin Hill of Beansin vauhdittamana. Merkitkää kalentereihinne. Ja jos ette halua pelikentälle, tulkaa kannustamaan. Pienestä ne vallankumoukset ovat lähteneet…
Sitä ennen kesäkaudella kokoonnumme aina torstaisin klo 18 Violankadun kentälle.
Kuka mukaan tuleekaan, hänelle syötetään aina.