MANNERHEIM - THE MOVIE
Vuonna 2001 Renny Harlin ilmoitti olevansa mukana Markus Selinin suurhankkeessa Mannerheim. Lehdistö tiesi kertoa, että Renny yrittää saada Jude Lawn näyttelemään Marskia. Jossain vitsailtiin, että BZ saisi näytellä Hitleriä.
Niistä ajoista on kulunut jo sen verran, että nyt Mikko Nousiainen on saanut Marskin sauvan kouraansa. Lähiaikoina saamme varmasti myös tietää, kuka näyttelee Hitleriä. Jossain vaiheessa huhu kertoi, että Harlin etsii Hitlerin näyttelijää Saksasta. Saataisiinko Bruno Ganz Immolaan?
Nousiainen on hyvä näyttelijä, mutta on joutunut harmillisen paljon elokuvissa näyttelemään Levottomien kaltaisia haahuilijoita ja värittömiä hahmoja. Niin kuin tiedämme, useimmat tarinankertojat ja elämänkertojat ovat myöntäneet Marskin olevan pohjimmiltaan tylsä henkilöhahmo, jossa kiinnostusta herättää vain myytti ja puitteet myytin ympärillä. Minkä takia Renny Harlinin Mannerheimia koetetaan jatkuvasti markkinoida vahvalla henkilökuvalla, joka kertoo olennaisen ristiriitaisesta persoonasta? Tekisikö Renny nyt vihdoinkin sen kauan odotetun pienimuotoisen ihmissuhde-elokuvansa, oikean, vakavan teoksensa?
Kun ensimmäiset kuvaukset lähtivät käyntiin viime vuonna, ei elokuvan kuvaajaa ollut vielä valittu eikä Rennykään ollut niissä mukana. Ehkä hänellä oli kiireitä maaliskuussa ensi-iltaan tulevan ”12 Rounds” – leffan kanssa. Toisaaalta kyseessä olivat vain 2nd Unit – systeemit: Helsingistä kaupunkikuvia, Mannerheim-museota sekä myöhemmin kovapanosammuntoja Lapissa. Kuulostaa turistielokuvalta. Tarkemmin sanottuna, markkinointimateriaalin tuottamiselta.
Nyt elokuvan kuvaajaksi on ilmoitettu saksalaissyntyinen Roman Osin, jonka töistä suomalaisille tutuin on ollut Keira Knightleyn tähdittämä ”Ylpeys ja ennakkoluulo”. Lavastusryhmän brittiläisvastaavista ja Rennyn suomalaisia lavastajia vähättelevistä puheista ovat jo kollegatkin älähtäneet.
Anekdootteja aiheen tiimoilta lentelee eteemme jatkuvasti, kun kyseessä on ”kaikkien aikojen kallein, suurin ja merkittävin” kotimainen elokuva. Kiinnostavinta Mannerheim-elokuvan valmistumista seuratessa onkin se, millaista kuvaa julkisuus on siitä muokkaamassa ja millaista julkisuutta tekijät haluavat. Mannerheim on riski bisnes jos mikä ja entistä aremmaksi aiheen tekee, että ohjaajana on amerikkalaistunut Renny Harlin eikä esimerkiksi Rauni Mollbergin kaltainen jässikkä tai edes Lauri Törhönen.
Kun koko kansa pelonsekaisesti odottelee, mitä valkokankaalle ilmestyy, on samalla tyystin unohtunut toinen kauhuskenaariota odotteleva tuotos, Timo Koivusalon ”Täällä Pohjantähden alla”. Se on Koivusalon onni. Hän on saanut tehdä työtään varsin rauhassa.Elokuva Mannerheimista ei voisi olla alttiimpi roisille vitsailulle. Kun Katarina Lillqvistin puolituntinen elokuva sai aikaan maanjäristyksen Suomessa, mitä saa aikaan kolmen tunnin ja kahdenkymmenen minuutin (oma arvioni) elokuva. TV-sarjana siitä tulee varmasti kuusituntinen.
Kun käsikirjoittajana ovat Kummeli-Vihinen ja Rööperi-Leino, tuottajana Levottomien Selin ja ohjaajana Kurkunleikkaaja-Harlin, monet epäilevät vitsien olevan vähissä elokuvan ensi-illan aikoihin ja odottelevat pahimman sortin näköispatsastelua. Elokuvan tekijöillä on nyt enemmän kuin todellinen näytönpaikka.
Aikoinaan Talvisota-elokuvan tekemistä verrattiin sotatoimiin itseensä; ne kestivätkin legendaarisesti yhtä kauan. Marskissa on mahdollista panna vielä paremmaksi. Käsikirjoittajan sanoin: ”Esimerkillään Marski oli näyttänyt, että edessä siintävät vuoret ovat tehty ylitettäviksi ja virran yli on uskallettava uida.”
Tekijät ovat kuvailleet elokuvaansa laveasti ja tunteella: ”Se on läpi pitkän ja vaiheikkaan elämän kulkeva tarina suuresta sotilasjohtajasta, pelottomasta tutkimusmatkailijasta ja kaukokatseisesta valtiomiehestä, jonka kunnian- ja velvollisuudentunto, valtava ahkeruus ja rakkaus isänmaahan nostivat hänen saavutuksensa lähes yli-inhimilliselle tasolle.(…) Uskomaton tarina läpi kuohuvan historian, joka ansaitsee ja vaatii tulla kerrotuksi elokuvan keinoin.”
Kuulostaa lähes uskonnolliselta ylistykseltä.
Elokuvan synopsis on kuin kappale tietosanakirjaa ja siksi minua kiinnostaa erityisesti, miten elokuva kuvittaa esimerkiksi Mannerheimin rauhan vuodet, jotka tekijät määrittelevät näin: ”Kaksi- ja kolmekymmenluvuilla hän omistautuu hyväntekeväisyydelle, kosmopoliittisille harrastuksilleen ja suurriistan metsästykselle.” No, eiköhän vartin jakso riittäne. Tai sitten Renny saa tilaisuuden näyttää toimintaohjaajan kykyjään pitkässä tiikerimetsästysjaksossa.
Entä sitten se kaikkein odotetuin asia? Sitähän me kaikki?
Marski bissenä. No, ei huolta. Renny kuulemma ”haluaa myös löytää nuoren upseerin tanssin pyörteissä Pietarissa ja aivan kahdestaan, rakastettunsa kanssa.” Laajoissa muistelmissaan (n.700s.), joita Mannerheim ei toki itse kirjoittanut, hän mainitsee vaimonsa ja avioliittonsa yhdessä ainoassa lauseessa.
Tulossa on siis kallein kotimainen elokuva, mitä muutakaan se saisi olla, kun kyseessä on suurin suomalainen. Samalla tuo elokuvan kalleus tuntuu julkisuuden perusteella olevan ongelma sekä tekijälle että yleisölle.
Harlin kokee budjetin haastavaksi, koska se on hänen mittapuunsa mukaan pieni, mitä se toki kansainvälisesti onkin. Harlin välttelee sanomasta, että budjetti on ongelma, mutta kaikkihan sen tietävät. ”Mannerheim” on aiheena ja ylöspanoltaan spektaakkeli verrattuna Rennyn viimeaikaisiin jenkkituotantoihin, jotka ovat olleet vain pienenemään päin. Olisi ollut hienoa, jos Renny olisi palannut Suomeen tekemään sen Oikean Pienimuotoisen Elokuvan.
”Mannerheimin” rahoitus on alusta lähtien ollut julkinen peliväline. Kovin yksinkertainen kuvio ei luonnollisestikaan tule kysymykseen, kun kymmentä miljoonaa ei ole mahdollista kerätä pelkästään elokuvasäätiöstä ja televisiokanavalta.
Tuotantoa varten on pantu pystyyn uusi firma, Liberty Production. Taustavoimana häärii Champion of Liberty, järjestö jonka tarkoituksena on vaalia Marskin muistoa.
Rahaa on kerätty erilaisilla tilpehööreillä. On muistomitaleja, Erik Bruunin grafiikansalkku, nuorempien taiteilijoiden grafiikansalkkuja, pronssinen Marski-patsas, nahkaselkäisiä vieraskirjoja. Ja sitten ne paljon puhutut Suomi-konepistoolit.
Onhan mukana toki Kehittyvien Maakuntien Suomi, Nova Group ja Helsingin Sanomat. Sekä Koff.
"Suomi on olutkulttuurimaa, ja Mannerheim-elokuvan myötä uskomme voivamme kehittää tätä kulttuuria edelleen. Mannerheim hallitsi ruoka- ja juomatavat tyylikkäästi ja sivistyneesti, kohtuudella – tätä mekin kannatamme. Millaista olutta Mannerheim joisi 2000-luvulla?" (Sinebrychoff)
Mitä tämä oluthärdelli tässä tekee? Missä sitten luuraa marskin ryyppy?
Ei hätää. Elokuvan kotisivuilla on juttu ryypystä. Siitä legendasta, josta ukkikin aina juomankaatotilaisuuksissa muistutti. Se olikin ainoa yhteys sotaan, mistä me lapsenlapset saimme kuulla. Voin jo kuvitella lähikuvat piripintaan hoidetusta snapsin kaadosta. Janohan siitä tulee. Silloin maistuu olut.
Jotkut sisäpiirin huhut kertovat, että puolustusvoimien määrärahoista on kaikessa hiljaisuudessa määrätty elokuvan tukemiseen fyrkkaa. Elokuvasäätiön myöntämä 450 000 euroa kieltämättä vaatii täydennystä. Maikkarikaan tuskin miljoonia laittaa. Ulkomaan valuutta on todennäköisesti jo unohdettu haave. Yhteistyö venäläistenkin kanssa kaatui kuulemma entisten vihollisten haluun vaikuttaa käsikirjoitukseen. Kuulostaa uskottavalta ja ymmärrettävältä.
Eli mistä rahat? Lotta-säätiön rahoittama Lupaus ja Syväriltä Kannakselle -elokuvien Tuki ry:n kustantamat Åke Lindmanin suomenruotsalaiset sotaelokuvat olivat hyvä osoitus siitä, millaisia varoja erilaiset sota- ja veteraanijärjestöt kykenevät keräämään. Ja totisesti olisi kiinnostavaa tietää, millaisia omaisuuksia järjestöt hallinnoivat ja kuinka paljon ne tekevät rahaa kaiken aikaa.
Koska Suomi taisteli olemassaolostaan yksituumaisena, täytyy myös elokuvalla olla kunniatoimikunta, jonka kokoonpano ilmentää täydellistä yhteisymmärrystä. Mitä virkaa sillä olisi ellei järjestää rahaa lisää? Toimikunnan jäseniä ovat Paavo Lipponen, Pekka Hallberg, Jyri Häkämies, Lauri Ihalainen, Pentti Iisalo (oli), Liisa Jaakonsaari, Ermei Kanninen, Juhani Kaskeala, Matti Kassila, Carl-Gustaf Mannerheim, Sauli Niinistö, Tapani Ruokanen, Eino Siuruainen, R.W. Stewen, Anneli Taina.
Renny sai Puolustusministeriön uudenvuoden vastaanotolla esitellä elokuvaansa ja vaikka Häkämies, jonka idea Rennyn show oli, kielsikin että ministeriö olisi antamassa rahallista tukea, kaikki muu tarvittava tuki toki annetaan.
Kaukana ovat ajat jolloin Särkkä joutui tappelemaan Puolustusvoimien apua Tuntemattomalle ja sekin lopulta ratkesi vasta kun pääministeri Kekkonen otti puhelimen kouraan.
Renny ja kumppanit ovat hoitaneet pohjustuksensa hyvin. Toimittajat peesaavat ja hakevat yhteyksiä kuumaan aiheeseen. Rita Tainola istuu Jussi-gaalassa Rennyn vieressä ja kivoja ”paljastuksia” on aina lupa odottaa. Kaikki saumat myönteisen julkisuuskuvan saamiseen hyödynnetään. Niihin kuului mm. se, että Renny vietti itsenäisyyspäivää Suomessa. Hän meni Savoyhin syömään luonnollisesti Marskin suosikkia, vorschmackia, eikä sopinut unohtaa mainita, että ruoan kanssa otettiin tietysti Marskin ryypyt.
Vaikka Rennyä ei ollut kutsuttu Linnan juhliin, hän päätti kuitenkin osallistua jatkoille ravintola Teatterissa ja pääsi totta kai suoraan lähetykseen. Timo Harakka oli ollut kärppänä ja myöhemmin vielä kolumnissaan piikitellyt konepistoolin kauppaamisella netissä – siitä huolimatta, että pyssy on toimintakelvoton.
Renny vastasi kuitenkin moiseen uhitteluun kuin nettipalstan ”Karjala takaisin”-nimimerkit: “Useat varmasti minun lisäkseni ajattelivat, että kuinka Suomesta löytyy vielä toimittaja, joka ei näytä arvostavan itsenäisyyttämme ja veteraanien sekä muiden tekemiä uhrauksia maamme eteen. (—) Ilman tuota Suomi-konepistoolia toimittaja Harakkakaan olisi tuskin haastattelua tehnyt - ainakaan suomenkielellä.”
Tällaiseen kohteluun saavat varautua jatkossa todennäköisesti kaikki, jotka kehtaavat kritisoida tulevaa suurinta suomalaista elokuvaa. Silti on vielä paljon niitä jotka muistavat, että Marski voitti vain yhden sodan ja sai siitä ikuisiksi ajoiksi lahtarin arvonimen.