TUHLAAJAPOJAT KAURISMÄKI JA HARJOLA
Kirjoitin v.1991 Ylioppilaslehteen artikkelin silloin ilmestyneestä Liken kustantamasta Harlin on Harlin-kirjasta. (www.villesuhonen.net/rennyharlin.html)
Huomaan ottaneeni varsin sarkastisen asenteen Lauri Harjolan maailmanvalloitukseen, aivan kuten suurin osa alan ihmisistä Suomessa. Kirja tosin tuki tuota asennetta hyvin vahvasti.
Tilanne ei liiemmin ole muuttunut, kun Renny palaa nyt Suomeen tekemään elokuvaa. Kaikki perustat ovat olemassa entisen kaltaiselle piikittelylle.
Mutta mistä on kysymys, kun samaan aikaan kaksi Suomen kansainvälisintä ohjaajaa palaa kotimaahan tekemään elokuvaa? Tuhlaajapoikiako?
Olkoon perimmäiset syyt mitä hyvänsä, on selvästi huomattavissa, että ohjaajilla on melkoisesti yhtäläisiä ominaisuuksia urallaan. He ovat tällä hetkellä samassa tilanteessa, sanoisin.
Mika Kaurismäki on tehnyt vuositolkulla ylikansallisia yhteistuotantoja, enemmän ja vähemmän arthouse-elokuvia, jotka eivät ole herättäneet juuri vastakaikua katsojissa eivätkä kriitikoissa. Viime vuosina hän on erikoistunut musiikkidokumentteihin, joiden aiheet ovat olleet mielenkiintoisia, mutta käsittelytapa jokseenkin tavanomainen. Ilkeästi sanottuna, Kaurismäen elokuvissa ei ole ollut mitään vikaa, mikä onkin niiden pahin vika. Ne ovat olleet mauttomia ja hajuttomia.
Silti Mika Kaurismäki on ohjannut muutaman legendaarisen suomalaisen elokuvan, joista erityisesti Valehtelija ja Arvottomat ovat yleisesti tunnustettuja klassikoita. Useimpien mielestä Mika on tehnyt parhaat elokuvansa Suomessa. Toivottavasti niin on jatkossakin.
Nopeasti, suvi-marjakorvenheimomaisen ripeästi toteutetussa "Kolme viisasta miestä" – elokuvassa ei kuitenkaan ole sitä, mitä hänen uransa kaipaisi. Toivottavasti se tapahtuu ensi syksynä ensi-iltaan tulevassa "Haarautuvan rakkauden talossa".
Valitettavasti jo elokuvan – siis romaanin – nimi saa pelkäämään pahinta. Nimi kuulostaa Bille Augustin elokuvalta, joita jokin aika sitten pidettiin parhaimpina esimerkkeinä hajuttomista ja mauttomista ylikansallisista yhteistuotannoista. Elokuvassa on henkilöitä paljon, juoni on mutkikas, tarina liikkuu monella säteellä. Ennusmerkit ovat pelottavat. Kaurismäki on onnistunut elokuvissaan vain silloin, kun päähenkilö on selkeän toiminnan ihminen ja juoni on yksinkertainen. Kuten esimerkiksi "Rossossa".
"Kolme viisasta miestä" – elokuvan synty liittyy ravintolaan. Ohjaaja tapasi Heiskasen, Sveholmin ja Torikan Corona-baarissa. Illan aikana kehkeytyi idea. Suomalaiset miehet dokaavat ja puhuvat paskaa, kuten pahat kielet kuvailevat elokuvaa. Onko suomalaisempaa aihetta olemassakaan?
Elokuvan valmistustapaa olen itsekin kerran käyttänyt. Keksitään peruslähtökohta. Kerrotaan se näyttelijöille. Sen jälkeen kerrotaan jokaiselle näyttelijälle erikseen, mitä ihmisiä he ovat. Sitten näyttelijät saavat ryhtyä luomaan rooliaan: mihin he pyrkivät, mitä he tekevät. Ja koska eivät tiedä muiden roolihahmojen taustoja, tulee yllätyksiä.
Tein v. 1983 samalla tavalla improvisoidun kasimillisen leffan ”Speculations”. Se on edelleen klassikko, työryhmänsä keskuudessa. Tuskin muiden.
Mutta kyllä joskus ravintolassa syntyy ideoita, jotka johtavat hyviin tuloksiin. Kaurismäki istui aikoinaan Tampereen Koskipuiston Rossossa ja kun Kari Väänänen astui sisään ravintolaan, ohjaajalla heräsi ajatus, että "Vänä voisi esittää Rossoa”. Sen kummempaa ideaa ei ollut, mutta se riitti.
Entä sitten Renny? Miksi hän tulee Suomeen tekemään elokuvaa? Mitä hän ja Markus Selin tekevät Heikki A. Reenpään, kenraaliluutnantti Ermei Kannisen ja rouva Kannisen seurassa? Miten nuo "Jäätävän poltteen" kirotut nulikat ovat päätyneet tähän? Vai ovatko he olleet siinä aina? Onko aika vain muuttunut?
Monet ovat sitä mieltä, että Renny on loistava ammattilainen, koska on saanut tehdä juuri sellaisia elokuvia kuin haluaa. Olen toista mieltä. En siitä ammattilaisuudesta, vaan siitä, että Renny olisi saanut tehdä sellaisia elokuvia kuin haluaa. Ei ole. Kirja paljasti aikoinaan jo paljon. Mielenkiinnolla odotan pian ilmestyvää uutta Renny-kirjaa, jonka on kirjoittanut hänen isosiskonsa.
Renny tekee kyllä unelmiensa työtä, mutta se lopullinen juttu puuttuu. Se lopullinen elokuva, jolla hän saisi sitä lopullista arvostusta.
Kirjan perusteella oli helppo päätellä, että se kaikki liittyy Suomeen, sittenkin. Hän lähti melko katkerana Suomesta, koska ei halunnut tehdä taide-elokuvia eikä istua Vanhalla kaljalla. Yksinkertaisesti sanottuna, Renny huomasi olevansa hieman erilainen.
Tänään Rennyn ei tarvitse näistä asioista välittää, koska hän on näyttänyt meille, mitä osaa. Mutta kun kaikki eivät vieläkään usko. Jospa hän voisi lopultakin näyttää epäilijöille... Niin paljon Renny käyttää voimia uskotellessaan meille suomalaisille, että "Mannerheim" on hänen uransa huipentuma ja hän on vain odottanut pääsevänsä tekemään sitä, että kuulija ihmettelee, jääkö miehelle enää voimia tehdä itse elokuvaa.
Näin nämä sarkastiset kommentit taas nostavat päätään.
Vertailu 90-luvun alun ja nykyajan välillä on tietysti huono, koska silloin Renny oli uransa huipulla ja nyt Rennyn viimeiset elokuvat – sanotaan suoraan, vähintään seitsemän viimeisintä – ovat olleet roskaa. Myös Hollywoodin mittareilla mitattuna. Tämä hetki on siis täydellinen syrjähypylle.
Siitä, mitä kaikkea tuon syrjähypyn yhteydessä tapahtuu, tulee erittäin kiinnostavaa.
Siitä - ja tuosta valokuvasta - lisää myöhemmin. Ilman sarkasmia kenties.