DOKUMENTTEJA KOMMUUNIELÄMÄSTÄ
Annika Grof: LIIKKUMAVARA - Satu Väätäinen: YKSIN JUMALA - Oskari Pastila: TÄYNNÄ TARMOA
julkaistu Elokuvakulttuurilehti LehtiSetissä 1/09.
Casting on elämän ja kuoleman kysymys niin fiktioissa kuin dokkareissa. Kun dokumentaristi ryhtyy yhteisön kuvaukseen, on prosessissa pakko luottaa myös sattumaan.
Alkuvuonna on valmistunut muutamia suomalaisessa dokumenttiperinteessä melko harvinaisia yhteisökuvauksia. Niissä casting on ollut pitkän ennakkosuunnittelun tulosta, mutta silti aina enemmän tai vähemmän sattumankauppaa – ryhmää kuvauskohteena kun on aina hankala vaihtaa kesken projektin. Tiedä, kuinka monta yhteisökuvausta vuodessa menee Suomessa puihin, mutta tämänvuotinen saldo vaikuttaa ainutlaatuiselta.
Yhteisöllisyys on Vanhasen hallituksen muotislogan, jonka perimmäisen merkityksen selvittämisessä ehtisivät hiukset harmaantua ja hallitus vaihtua. Tämä päättäjien peräänkuuluttama yhteisöllisyys lieneekin lähinnä ajatus jostain paremmasta elämästä, jonka voisi saavuttaa primitiivisessä heimoyhteisössä.
Annika Grofin Liikkumavara ja Satu Väätäisen Yksin Jumala kertovat molemmat hienosti yhteisöjen toiminnasta. Samaan joukkoon kuuluu myös Oskari Pastilan koripallojoukkueen toimintaa valottava Täynnä Tarmoa.
Pastilan elokuva on jo ehditty kohottaa klassikoksi suomalaisten myötähäpeää aiheuttavien dokumenttien joukossa. Se eroaa kuitenkin muista kaltaisistaan siinä, että elokuvan tekoon tuli idea yhteisön sisältä. Tilaustyö muuttui vähitellen joksikin toiseksi. Täynnä Tarmoa pitäisi ottaa pakolliseksi kurssiksi yrittäjiksi opiskeleville, erilaisten yhteisöjen johtoon palkatuille, kuntien ja kaupunkien hallintohenkilöille. Elokuva on kuin Suomi pienoiskoossa, eivätkä elokuvantekijät ole edes pääsyyllisiä siihen.
Toinen juttu sitten on, että elokuvasta on nostettu rikosilmoitus. Tavallinen ihminen ei kestä nähdä itseään julkisesti mokaamassa ja siinä mielessä Pastila on joutunut kovempaan jälkipyykkiin kuin Grof tai Väätäinen, joiden yhteisöt ovat niin sisäsiittoisia ettei niiden tarvitse ulkomaailmasta juuri välittää. Mitä nyt kansanedustajien joka neljäs vuosi…
Elokuvien ihmiset ovat hämmentävä kooste henkilöistä, joista jokainen on valittu tehtäväänsä ja he myös tietävät olevansa valittuja. Se näkyy itsevarmuudessa ja tehtävään paneutumisessa – ainakin ulospäin. Elokuvan henkilöt ovat loistavia esiintyjiä. Esiintyjäntaidot panevat katsojan toisinaan varpailleen ja miettimään, kuinka suuri kameran vaikutus on ja missä näitäkin henkilöitä on koulutettu esiintymään. Todellisuudessa – ja mitä pidemmälle elokuvia katsoo – esiintyjien luonnollisuus syntyy paljolti luottamuksesta elokuvan tekijöihin.
ANNIKA GROF: LIIKKUMAVARA
Grofin elokuva seuraa eduskunnan sosiaali- ja terveysvaliokunnan tekemää terveyskeskus- ja päivähoitomaksujen korotuksen lainmuutoksen käsittelyä. Elokuvaa katsoessa tuntuu siltä, että vihdoinkin joku on tehnyt kauan kaivatun politiikkaa kuvaavan elokuvan ja päässyt vallankäytön ytimeen. Politiikka on aivan liian tärkeä aihe jätettäväksi tv-toimittajien reportaasien varaan.
Liikkumavaraa voi luonnehtia jännitysnäytelmäksi. Kaikkialle ehtivä kamera menee lähelle henkilöitään, mutta usein se myös vakoilee, kurkkii oven raosta ja pylväiden takaa heidän toimintaansa. Kansanedustajien työn elokuva esittää havainnollisesti ja osoittaa salakavalasti sen raadollisuuden. Elokuvasta tulee käsitys, että yhteisö eli valiokunta tekee – tai on tekevinään – hirveästi työtä, jolla ei loppujen lopuksi tunnu olevan juuri minkäänlaista vaikutusta lopputulokseen, lakiehdotukseen, joka nuijitaan lopulta hetkessä voimaan. Kuka asiat sitten päättää? Isot pojat, vastaa eräs.
Annika:
- Liikkumavara sai alkunsa tietämättömyydestäni politiikan tekemistä kohtaan. Halusin testata omia mielikuviani poliittisesta pelistä, kähminnästä, salaisista sopimuksista ja lorvailusta kahvilassa. Mielikuvani osoittautuivat suurimmalta osin vääriksi.
- Elokuvan ote/tyyli oli itselleni alusta asti selvä. Halusin tehdä elävän tuntuisen elokuvan vastapainoksi aiheelle, jota katsojat yleensä näkevät uutiskuvissa. Toki esim. päähenkilövaihtoehdot muuttuivat matkan varrella fokuksen muuttuessa.
- Eduskunta on suuri, tiivis työyhteisö, joka koostuu kansanedustajista, virkamiehistä ja muusta henkilökunnasta. Uudet ulkopuoliset havaitaan heti ja tarkasti. Itse koen päässeeni sisään yhteisöön pitkän ennakkotutkimusajan vuoksi. Kuvausluvan saaminen puolentoista vuoden paikalla oleskelun jälkeen oli järjestelykysymys.
- Kävimme valiokunnan puheenjohtajan ja valiokuntaneuvoksen kanssa läpi kevään esityslistaa ja mietimme mikä keissi elokuvan kannalta olisi kiitollinen. Ko. laki seuloutui seurattavaksi valiokunnan ja lain yleisen kiinnostavuuden mukaan. En usko, että esim. ministeri-tason seuraaminen olisi ollut mielenkiintoista tai mahdollista heidän työnsä "arkaluonteisuuden"/vaitiolovelvollisuuden takia.
- Loppujen lopuksi meillä oli kuvaamisen rajoitteena vain jotkut osat Eduskuntataloa ja jotkut päähenkilöiden arkaluontoiset tapaamiset. Muutoin Eduskunnan taholta yleisesti ei meitä rajoitettu.
- Olen ollut kuvaamani yhteisön kanssa tekemisissä paljonkin jälkeen päin. Kaikki ovat tietääkseni ottaneet elokuvan vastaan positiivisesti, koska kukaan ei ole tuntenut vääristelleeni totuutta, vaan he ovat tunnistaneet henkilöiden käyttäytymisen ja kuvatut tilanteet oikeiksi.
SATU VÄÄTÄINEN: YKSIN JUMALA
Satu Väätäisen Yksin Jumala vaikuttaa päällisin puolin täysin erilaiselta elokuvalta. Vai vaikuttaako sittenkään? Tämä yhteisö jos mikä on keskittynyt huolellisesti työhönsä.
Espoolaisessa karmeliittaluostarissa eri puolilta maailmaa saapuneet sisaret elävät kuten nunnien kuuluu elää. Yhteisö on äärimmäisen tiivis, mutta samalla on hämmentävää nähdä, ettei heillä ole juuri yhteisöllistä kommunikointia toistensa kanssa. Lupa keskinäiseen seurusteluun on päivittäin korkeintaan pari tuntia, lounaan ja iltapalan jälkeen. Puutarhaa hoidetaan, kasvatetuista vihanneksista, marjoista ja omenista tehdään ruokaa, ruoka-apua saadaan lahjoituksina. Luostarin alueelta ei saa poistua kuin poikkeustapauksissa. Koko elämä palvelee vain yhtä tarkoitusta – rukoilemista.
Elokuvaa katsoessa herää ajatus, eikö täällä mikään mene pieleen, eikö mikään riko yhteisön yhtenäisyyttä. Kukaan ei pääse toistaan karkuun eikä asioista voi juuri edes puhua. Samalla on kuitenkin helppo nähdä, ettei elokuvan henkilöistä kenenkään tarvitse päteä millään tavalla, kenenkään ei tarvitse olla parempi kuin toisen. Ei ole kysymys vallasta.
Katsojalle Yksin Jumala on kuin rauhoittava retriitti, se ei selittele eikä osoittele.
Monien tv-ohjauksien jälkeen Satu Väätäinen oli lähes vuosikymmenen kirjeenvaihdossa luostarin perustajan kanssa. Kirjeenvaihto jatkui seuraavankin johtajan kanssa ja vähitellen hän tutustui sisariin, meni vierailulle luostariin jne.
Satu:
- Aloin levätä työpaineista luostarin hiljaisuudessa ja tajusin, kuinka radikaalia ja vaativaa heidän elämäntapansa on. Toisaalta olin hyvin hämmästynyt siitä, miten suurta iloa, rauhaa, kohtaamisen intensiteettiä ja huumoria se elämäntapa ”tuotti”. Se oli mielestäni suuri ja kiehtova paradoksi. Olin mykistynyt myös hiljaisuuden visuaalisuudesta. Meni kuitenkin vuosia, ennen kuin rohkenin kysyä heiltä dokumentin tekemisen mahdollisuudesta. Olin varma, että kameralla emme saisi lupaa ylittää klausuuria (aluetta, joka on sallittu vain nunnille, ja johon suurin osa luostarista ja luostarialueesta kuului), ja ulkopuolelta dokumentti jäisi pelkäksi tirkistelyksi.
- Tämän yhteisön sisäistä dynamiikkaa hallitsee 1500-luvulta periytyvä karmeliittasäännön hierarkia. Jokaisella on tietyt tehtävät. Priorinnan sana on laki. Hän on vastuussa säännön toteuttamisesta, yhteisön jäsenten fyysisestä, henkisestä ja hengellisestä hyvinvoinnista. Hän huolehtii esim. siitä, että läheisiä ystävyyssuhteita sisarten välille ei synny, vaan jokaista rakastetaan yhteisössä tasapuolisesti.
- Lähes täysin eristäytyneenä elävän pienen yhteisön kuvaaminen ja varsinkaan klausuurissa kuvaaminen ei olisi ollut mahdollista ilman luottamusta. Kun kysyin dokumentin tekemisen mahdollisuutta, sisaret keskustelivat asiasta keskenään ja rukoilivat. Kun asia oli heidän puoleltaan selvä, he ilmoittivat, että dokumentin tekeminen on mahdollista. Kun sen jälkeen kysyin priorinnalta lupaa saada kuvata klausuurissa, se oli hänen mielestään selvää, koska ”heidän elämänsä on siellä.” Olennaisinta oli päätös ja lupa dokumentin tekemisestä. En tiedä toista dokumenttielokuvaa, jossa on ollut mahdollista kuvata klausuurissa. Meille se oli mahdollista luvan jälkeen naiskuvausryhmällä.
- Ulospäin he ovat hyvin homogeeninen yhteisö, vaikutelma syntyy mm. samanlaisesta vaatetuksesta, samasta kutsumuksesta, samasta radikaalista ja vaativasta elämäntavasta. Jokaisen yhteisön jäsenen täytyy olla persoonallisesti hyvin vahva ja psyykkisesti terve, ja sitä he todella ovat jokainen. Kerran he leikkisästi sanoivat, että koska useimmat heistä ovat horoskooppimerkiltään leijonia, ilman sääntöä elämä olisi yhtä kissaeläinten taistelua!
- Karmeliittaluostarin sisar sitoutuu useimmiten saman yhteisön jäseneksi koko elämänsä ajaksi. Itse ei kuitenkaan saa valita yhteisöään. Espoon Karmeliittaluostarin yhteisö on sääntöjenkin mukaan liian pieni ja juuri siitä syystä välillä myös rasittunut. Distanssin tarve oli luonnollisesti suuri. Näin radikaali elämäntapa ja vaativa sääntö kuitenkin edellyttää toteutuakseen yhteisön olemassaolon ja normiston. Esim. ilman kuuliaisuuden lupausta yhteisöelämä ei olisi mahdollista, ja tämä pätee sekä mies- että naisluostareihin.
- Koska luostarissa ei ole ollenkaan peiliä, on itsensä näkeminen livenä todella radikaali kokemus. Sitä se oli myös karmeliittasisarille, kun kävin näyttämässä elokuvan luostarissa! Olen ollut tekemisissä Sisarten kanssa ja aion pitää heihin yhteyttä edelleenkin. He ovat tulleet minulle läheisiksi ja rakkaiksi.
*
LOPUKSI
Annika Grofin Liikkumavara sai Tampereen elokuvajuhlilla kotimaisen kilpailun pääpalkinnon ja äänestettiin myös yleisön suosikiksi.