VALTION VIHOLLISET
Etsivä Keskuspoliisi elokuvakulttuurin kintereillä
Filmihullu-lehdessä 2/2014 julkaistu artikkeli on tässä laajennettuna ja täydennettynä versiona.
Ensimmäisessä mapissa lukee kauniisti signeerattuna: ”Elokuvakiihoitus”. Toisessa samalla käsialalla: ”Projektio”. Kolmas mappi kertoo asian ytimen: ”Taide ja sivistysriennot kommunismin palveluksessa”.
Näistä Kansallisarkistossa säilytettävistä Etsivä Keskuspoliisin (EK) asiakirjoista selviää, kuinka vaarallisena suomalaiset viranomaiset pitivät elokuvataidetta 1920-30 -luvuilla. Elokuva kehittyi tuolloin uudelle tasolle niin ilmaisumuotona kuin yhteiskunnallisena osallistujanakin eikä se jäänyt viranomaisilta huomaamatta. He joutuivat katsomaan ja perehtymään elokuvataiteeseen tavalla, jota tuskin olivat kuvitelleet.
Elettiin aikaa jolloin nuorella valtiovallalla oli pakonomainen tarve pitää kansakunta yhtenäisenä. Tässä tehtävässään se sulki osan kansasta yhteiskunnan ulkopuolelle, mielivaltaisesti ja usein traagisin seurauksin.
*
1920-luvulla EK raportoi lähinnä Neuvostoliiton elokuvakulttuurista ja Suomessa esitetyistä itänaapurin elokuvista. EK:ssa tiedostettiin, että ”elokuvafilmejä aiotaan Venäjällä käyttää (…) suurissa määrin agitatiota varten”. Ensisijaisesti elokuvista kirjattiin kaikki mahdollinen sotateknologiaan ja -strategiaan viittaava.
Etsivä K.Mustonen oli 30.1.1930 katsomassa ”kulttuurielokuvaa Turk-Sip”, ”tarkoituksella huomioida, missä määrin se sisälsi bolshevistista ”valistusta”. Kun elokuvien esittelytekstissä oli sana ”sivistys”, tulkitsi Mustonen, että ”sanalla tietysti tarkoitetaan venäläistä bolshevismia”.
Mutta EK:lle myös raportoitiin, kuinka NL:n lähetystön kutsuilla oli kuultu, että lähettiläs oli kysynyt presidentti Relanderilta: ”Miksi Suomeen tuotetaan niin vähän neuvostovenäläisiä elokuvia, mihin pres. R. oli vastannut, että ehkä niissä ei tarpeeksi ole kauniita naisia.”
EK:n toiminta perustui etsivien urkintatyön ohella ns. tiedoittajien ilmiantoihin. Heidän tehtävänään oli soluttautua yhteisöihin ja järjestöihin, kerätä tietoa ja välittää niitä eteenpäin. Tiedoista maksettiin korvauksia, pidätyksiin johtaneista jopa runsaita.
EK:n rahoitus oli pitkään paljolti tulosten varassa ja niinpä se joutui tekemään itsestään tarpeellisen. Johtaja Esko Riekki totesi 20-luvun lopulla, että kommunismin kitkeminen ei ole enää ”kuin pieni lainsäädäntöasia”, ja kun ns. kommunistilait säädettiin syksyllä 1930, tuli EK:n agendaksi kaikenlaisen maanalaisen toiminnan paljastaminen. Silloin alkoi todella paranoidinen vihollisen metsästys.
Nyrki Tapiovaara oli tullut Hämeenlinnasta Helsinkiin opiskelemaan lakia syksyllä 1930, isän toivetta myötäillen. Epävarmuudesta kertoo, että hän meni ensin vapaaehtoisena armeijaan ja myöhemmin päätti hakea jopa poliisikouluun. "Minä en pysty muita tuomitsemaan", sisaret kertoivat Nyrkin tuskailleen. Keskeinen kysymys oli: uskaltaisiko antautua taiteelle?
Helsingissä ylioppilaselämää hallitsi Akateeminen Karjala-Seura ja Suomea tylyytti lapuanliike. Yleismaailmallinen lama oli pahimmillaan. Opiskeluaika merkitsi veljeksille kuitenkin vapautumista. Alkuaikoina he viettivät niin riehakasta elämää että joutuivat pois sukulaistädin omistamasta asunnosta Katajanokalta. Pian he hakeutuivat kouluaikojen ihanteiden, Tulenkantajien, pariin.
Tapiovaarat olivat ylempää keskiluokkaa, mutta vanhimmat pojat, Tapio ja Nyrki, olivat kiinnostuneet anarkismista ja sosialismista. Kun he osallistuivat ensi kerran työläisten vappujuhlaan Mäntymäellä v. 1932, heillä oli ylioppilaslakit päässä. Näin he erottuivat työläisten keskeltä oitis.
30-luvun kulttuuriradikaalien piiri ei ollut suuren suuri, parikymmentä aktiivista ihmistä kirjoitti samoihin lehtiin (Tulenkantajat, Kirjallisuuslehti, Soihtu, Nykypäivä) ja osallistui monenlaiseen järjestö- ja kulttuuritoimintaan. Heidän näkyvyytensä ja kuuluvuutensa oli selvästi joukon todellista kokoa suurempi, kuten radikaaleissa nuorisoliikkeissä yleensä.
Tapiovaarat tutustuivat tulenkantaja-idoliinsa Olavi Paavolaiseen, jonka runoa Keulakuvat Nyrki oli kotona lausunut tuolilla seisten. Helsingissä Paavolainen antoi Nyrkille Keulakuvat -runokokoelman omistuskirjoituksella "Nyrki Tapiovaaralle parhaalla ystävyydellä Topeliuskatu 17:ssa 16.4.1932 Olavi Paavolainen".
He tutustuivat myös Erkki Valaan painostaen tätä perustamaan Tulenkantajat-lehden uudelleen. Lehti joutui oitis EK:n tutkintamappeihin, vaikkei virkavalta vielä pariin vuoteen puuttunutkaan sen toimintaan. Esittelijä Freedy Kekäläinen arvioi lokakuussa 1933 lehden ”muokkaavan lukijaa leninismin määräyksen mukaisesti”. Siinä hänen mukaansa horjutettiin porvarillisen lukijan maailmankatsomusta ja pyrittiin muuttamaan sitä suopeammaksi marxistis-leninististä ajattelutapaa kohtaan. Lehden esitystapa oli Kekäläisen mukaan kommunistinen, vaikka hän totesikin, että kommunismia ei siinä mainittu sanallakaan.
Lehden avustajakunta oli nimekästä, mutta joukossa olivat myös nuoret kriitikot Nils-Gustav Hahl ja Hans Kutter. Jälkimmäiseen Nyrki tutustui runoilija Uuno Kailaan kautta. Kailas oli rakastunut palavasti Nyrkiin, omisti tälle runojaan, mutta vastarakkauden sanottiin pysyneen kädestäpitämisen tasolla.
Viljo Kajava muistelee, että Kailas oli Sillanpään seurueessa ravintola Cataniassa ja mennessään miestenhuoneeseen hän pysähtyi kuin salaman lyömänä alkaen tuijottaa Nyrkiä ja sopertaa: "Jos, jos en istuisi Sillanpään seurassa, jäisin tähän". Hän katsoi Nyrkiä silmiin, mutta palasi Sillanpään luo.
Kailaan "Crescendon" sanotaan olleen runo Nyrkistä:
Sinut tahtoisin kietoa säveliin
tavall’ auteren kuumina väriseviin, -
kuin viulu ne sydämeni soisi.
Siten jäsentes täydellisyyttä sun
syvin syleillä tunteeni saisi mun, -
se vaippasi autuas oisi.
Käsi luova jo maailman aamuna jos,
rakas, muovannut ois sinun olentos,
ei muita se olentoja loisi.
Kailas tuntui palvovan Nyrkiä kuin nuorta jumalaa, kirjoitti Kajava, mutta Nyrkille tämä ei ollut ihan uutta. Jo 1920-luvulla Tapiovaaran nuoremmat veljekset olivat ansainneet taskurahaa myymällä Nyrkin kuvia tyttökoulun ja yhteiskoulun tytöille.
Kun Kailas oli lähdössä Etelä-Eurooppaan saamaan hoitoa keuhkotautiinsa, hän tarjosi Nyrkille ja Tapsalle pirskeet hotelli Metrossa. Uspenskin katedraalin luona poliisi keräsi veljekset talteen, vei putkaan eivätkä nämä päässeet saattamaan Kailasta, jonka laiva lähti kello kuusi aamulla. Kailas kuoli Nizzassa maaliskuussa 1933.
Myös Valentin Vaala iski silmänsä Nyrkiin ja kaavaili tälle osaa Rafu Ramstedtin huvinäytelmään perustuvassa elokuvassa Helsingin kuuluisin liikemies (1933). Koekuvauksissa Nyrki kuitenkin hermoili ja rooli jäi haaveeksi. Sen sai Tauno Palo.
Syksyllä 1933 Nyrkin railakas opiskelijaelämä taukosi hetkeksi, kun isä Tapiovaara kutsui pojan kotiin. Opiskelu ei ollut edistynyt. Nyrki koki olevansa liian nuori ehtiäkseen mukaan 1920-luvun hurmiovaiheeseen, jota ihaili suuresti. "Minä olen mies ilman sukupolvea", hän valitti Matti Saloselle (Kurjensaari).
Karanteeniaika teki Nyrkistä elokuvaihmisen. Hän ryhtyi kirjoittamaan arvosteluja Häme-lehteen, sai pian kirjoituksiaan myös mm. Elokuva-aittaan, ja kutsuttiin Yleisradion elokuvakatsausten tekijäksi.
1934
Vuoden 1934 alussa voimaan tuli ns. kiihotuslaki. ”...kiellettiin esittämästä lausumia tai perättömiä tietoja, jotka ovat omiansa halventamaan eduskuntaa, hallitusta, julkisia viranomaisia tai voimassaolevaa valtio- tai yhteiskuntajärjestystä tai törkeästi loukkaamaan uskonnollisia tai siveellisiä periaatteita taikka häpäisemään kansallisia muistoja". Käytännössä kaikki vallitsevaa järjestelmää vastaan kohdistuva kritiikki oli mahdollista tukahduttaa lailla ja tämä näkyi räikeästi niin kirjallisuuden, elokuvan kuin lehdistönkin kohdalla.
Tulenkantajat-lehti sai painokanteen keväällä 1934 Pentti Haanpään Pulamiehet -novellien julkaisemisesta, jotka syytteen mukaan halvensivat julkista viranomaista ja laillista yhteiskuntajärjestystä. Haanpää ja Erkki Vala tuomittiin sakkoihin, joita valitusten jälkeen hieman alennettiin. Kyseiset lehden numerot määrättiin valtiolle menetetyiksi.
Tiedoittaja L.Österdahlin raportissa 24. huhtikuuta 1934 EK mainitsi ensi kertaa Nyrki Tapiovaaran:
”… olin Yliop. kahvilassa ja kuulin seuraavaa: Tulenkantajien vieraillessa Kerho 33:ssa olivat osoittaneet sosialistista melkeinpä kommunistista mieltään, etenkin Tulenkantajien perusmiehet Erkki Vala ja Adler. Samalla kuulin, että Hämeenlinnasta kotoisin olevat Tapio Tapiovaara (Ateneum) ja Nyyrikki Tapiovaara (mies, lukee lakia) kuuluvat Tulenkantajiin ja olisivat ihan kommunistisia mieleltään. Kehuvat menevänsäkin vielä Neuvostolaan.”
Riekki määräsi alaisensa selvittämään Tapiovaaroja (Tapio, Nyrki ja Ilmari) ja halusi tuloksista raportoitavan suoraan itselleen.
”tehtävä 530/34. Selvitettävä mitä hommaavat 3 veljestä Tapiovaara Helsingissä. Asunut yhdessä hotelli Pilvilinnassa.”
Lokakuussa 1934 heitä seurattiin jo aktiivisesti. "3 veljestä - Tapiovaara Hgissä - yliopistossa, 2 ateneumissa asuvat jossain matkustajakodissa kaikki yhdessä. 2 vanhinta kommunisteja, kirjoittelevat näytöskpleita, joita toisen johtaman kom.teatterin Sörnäisissä esittää, toinen maalaa kulissit.". Etsivät saivat tietää Ilmarin tuttavalta, joka ”28/10 kävi asunnossa, että siellä on kom.kirjallisuutta”. Nyrkistä kirjoitettiin, että "epäillään kovasti mitä ovat. Juristi ei lue vaan harrastaa näitä muita". Muistiinpanon lopussa oli toivomus, että metsänhoitaja Tapiovaaraa ei sotkettaisi asiaan. Etsivien tiedossa oli, että hän oli uhannut hyljätä kaksi vanhinta 11-lapsisesta perheestään. EK kirjasi veljeksille omat henkilömapit. Nyrkin mappi oli numero 3677.
*
Tulenkantajien piirissä Nyrki oli tutustunut myös itseään muutaman vuoden vanhempaan kritiikko-ohjaaja Helmer Adleriin. Syksyllä 1934 Adler suostutteli 23-vuotiaan Nyrkin Työväen Näyttämön johtajaksi. Hänen ensimmäinen ohjauksensa oli dokumenttinäytelmä ”Lakonjohtaja”, joka kertoi syyttömänä vankilaan tuomitusta amerikkalaisesta ammattiyhdistysjohtajasta. Ensi-iltaan Käpylän työväentalolle saapui mustapaitaisia IKL:läisiä, mutta teatteri oli kutsunut turvamiehiksi Helsingin Jyryn painijoita eikä häiriöitä syntynyt.
Eturivissä istui luonnollisesti kaksi EK:n etsivää, kuten aina ensi-illoissa. Etsivät tulivat pian teatterilaisille tutuiksi, heidät toivotettiin kätellen tervetulleiksi ja ohjattiin vakiopaikoille. Toisinaan poliisi kuitenkin teki kiusaa pidättäen jonkun 'työläisnäyttelijän' juuri ennen ensi-iltaa.
Ohjatessaan "Lakonjohtajan" Nyrki oli juuri 23 vuotta täyttänyt kokematon ensikertalainen. Läheiset ystävätkin tuntuivat yllättyneen ohjauksen puhtaudesta ja valmiudesta, Nyrkin vaistomaisesta draaman tajustaan. "Räikeätä kommunistista kiihotusta", kirjoitti IKL:n äänenkannattaja Ajan suunta.
*
EK oli ottanut tarkkailtavakseen myös Adlerin. Tämä tavattiin mm. Neuvosto-lähetystön teekutsuilla 25.9.1934, joilla olivat läsnä myös mm. Hella Vuolijoki tyttärensä kanssa, Elli Tompuri, Katri Wala, Olavi Paavolainen ja taidekauppias Bertel Hintze. Sillanpääkin oli kutsuttu, mutta tämä ei ollut tullut. Tiedoittaja Rantakari raportoi Adlerista:
”Tulenkantaja Adler hyvin pieni mies ”lilliputti” tehden joukon tilattuja kysymyksiä puhuen pehmosia unohtaen läksynsä.” EK merkitsi raporttiinsa: ”Adleria pidetään seksuellisti abnormina (lie ollut Kailaan ”rakastajatar”)”. Hänen uskottiin olevan ihastunut myös Nyrkiin.
Adler oli aktiivinen ja monipuolinen kulttuurityöntekijä, ”lahjakas kuin mikä, hallitsi täysin viittä, kuutta kieltä” (Turtiainen). Vuonna 1933 hän kirjoitti Tulenkantajiin artikkelin ”Suomalaisten intellektuellien suhde työväenliikkeeseen”, mikä jälkikäteen katsottuna oli varsin uraauurtava teksti sen aikaisessa kulttuuri-ilmapiirissä. Adlerin mukaan oli luonnollista että intellektuellit asettuvat työväen rinnalle, taistelemaan yhteisten päämäärien puolesta, sillä he myös kuuluvat vähän suvaittuun ja huonosti palkattuun yhteiskuntaluokkaan, köyhälistöön. Hänen mielestään legendat työväestön sivistys- ja intellektuellien vihamielisyydestä eivät pidä paikkaansa. Adler oli myös ajan hermolla arvostellessaan Hitleriä ja puoli vuotta aiemmin valtaannousseiden natsien kulttuurinäkemyksiä.
EK:n esittelijä Kurt Schulman luennoi syyskuussa 1934: ”Tarkoittamatta lainkaan kehua voitaneen suurin piirtein sanoa, että vuosien 1929–33 aikana lakkautettiin viranomaisten, etupäässä etsivän keskuspoliisin, toimesta kommunistiset järjestöt niin tarkkaan, ettei heille voi sanoa jääneen kuin vallan sormin laskettava määrä järjestöjä, ja niissäkin vaikeutui kommunistien toiminta joko viranomaisten valvonnan tai yhdistyksissä suoritettujen puhdistusten vuoksi.” EK:ssa uskottiin, että kielletty kommunistinen toiminta pyrki yhteistyöhön nimenomaan vasemmistosivistyneistön kanssa. Siksi siihen oli puututtava mahdollisimman varhaisessa vaiheessa.
Marraskuussa 1934 oli Tulenkantajat-lehdessä ilmoitus: ”Hrat Hans Kutter, N.G.Hahl ja Alvar Aalto ovat perustaneet Helsinkiin filmikerhon; sen tarkoituksena on esittää taide- ja kokeilufilmejä, joita tavallisissa elokuvateattereissa ei esitetä. Näytännöt ovat ainoastaan kerhon jäseniä varten. Kiitettävä aloite elokuvatuntemuksen kehittämiseksi.”
Aalto ja Hahl olivat kehitelleet kerhoidean arkkitehtuurikongressissa kreikkalaisella höyrylaiva Patris II:lla kesällä 1933. He olivat jo aiemmin tutustuneet Pariisin ja Lontoon elokuvakerhoihin ja halusivat jotain vastaavaa Suomeen.
Ensimmäisen kokoontumisen yhteydessä näytettiin René Clairin Entr’acte. Paikalle oli saapunut opetusministeri Manterekin, mutta joku ilmiantoi, ettei Projektiolla ollut lupaa elokuvan esittämiseen. Aalto onnistui kuitenkin puhumaan poliisin kanssa asiat parhain päin eikä kerhon toimintaan vielä puututtu. EK kirjasi yhdistyksen luonnollisesti mappiinsa: ”…rekisteröity 14/11 -34 numerolla 25011.”
Projektion alkupääoma saatiin, kun Maire Gullichsenin äiti Lilli Ahlström tilasi 50 paikkaa kaikkiin kerhon tuleviin esityksiin - käymättä itse yhdessäkään. Vuoden sisällä Aalto, Hahl ja Gullichsen olivat perustamassa myös Artekia ja Vapaata taidekoulua, modernismin edelläkävijöitä Suomessa.
1935
Alkuvuodesta 1935 alkoi oikeudenkäynti SKP:n Kominternin edustajaa ja maanalaista toimintaa johtavaa Toivo Antikaista vastaan. Valtiopetossyytteiden lisäksi Antikaista syytettiin epämääräisin todistein heimosoturin murhasta v. 1922 ja sen perusteella hänelle vaadittiin kuolemantuomiota. Oikeudenkäynti politisoitui niin, että oikeistosta alettiin vaatia kuolemanrangaistuksen käyttöönottoa uudelleen.
Freedy Kekäläinen raportoi 9.2.35: "Tied. F.A. on viime päivinä todennut useiden henkilöiden, kommunisteiksi mielipiteiltään tuntemiensa, keräävän nimiä listoihin kuolemanrangaistusta vastaan. Kerääjät selittävät, että kuolemanrangaistusta yritetään lähinnä saada poliittisiin vankeihin kohdistettavaksi eli siis työläisiä vastaan, joten jokaisen työläisen ja humaanisesti ajattelevan ihmisen velvollisuus on asettua moista menettelyä vastaan. Listoissa esiintyy vasemmistodemokraatin, tulenkantaja Helmer Adlerin nimi yleiskerääjän ominaisuudessa."
Seuraavana päivänä Kekäläinen oli taas Nyrki Tapiovaaran kintereillä: "...mitä tulee itse teatterin johtajaan tulenkantajaylioppilas Nyrki Tapiovaaraan, tietävät tiedustelijat kertoa hänestä yleensä paljon pidettävän puolueettomuutensa ja asiallisuutensa takia. Huolimatta siitä, että hän on tulenkantaja ja tämänluontoisen näyttämön johtaja, ei hän ainakaan millään räikeillä keinoilla yritä viedä vasemmistopropagandaa eteenpäin.(...) Kuten edellä on mainittu, on näyttämön miespuolinen henkilökunta ryyppyjoukkoa, mutta Tapiovaara ei ole tiettävästi koskaan ollut heidän seurassaan tällaisilla retkillä. Tiettävästi ei hänellä ole paljonkaan aikaa lueskella lakia, joka on hänen virallinen alansa."
Viikon kuluttua Kekäläisellä oli lisätulkinnan aika: "Työväen Näyttämöllä on näyttämön johtaja, lakit. ylioppilas, tulenkantaja Nyrki Tapiovaara jakanut ”kuolemanrangaistuslistoja” melkein jokaiselle teatterin piriin kuuluvalle henkilölle, ilmoittaa uusi tiedoittajakokelas, T.455. Tied. mainitsee käsityksenään, että tulenkantajat ovat kielikysymykseen ja nyt kuolemanrangaistukseen vasemmistolaisittain suhtautumisellaan ehkä enemmän kuin muulloin saavuttanut kannatusta vasemmistolaisten keskuudessa".
Projektion varsinainen ohjelmisto käynnistyi 7.3.1935. Jäsenmäärä kasvoi nopeasti lähelle kolmea sataa. Koostumus oli alun perin varsin yläluokkainen ja mukana oli mm. ulkomaisten lähetystöjen edustajia. Nyrkin vanavedessä alkoi esityksiin tulla kuitenkin entistä enemmän vasemmistolaisia. Hän kirjoitti Kirjallisuuslehteen otsikolla: ”Filmikerho Projektiolla hyvä alku”.
”Näytöksessä esitetty prof. Moholy-Nagyn filmaama Mustaa-valkeata-harmaata oli kaikessa lyhykäisyydessään, hivelevän musiikin tukemana, edustava esimerkki ns. abstraktisesta elokuvataiteesta, jossa esteettinen tendenssi ilmenee mahdollisimman puhtaana koneenkimallus-, kuvio- ja varjoleikkinä. Toinen filmeistä taas ranskalaisen René Clairin kokoillanelokuva À nous la liberté (Meillä on vapaus), näennäisesti komedia, tosiasiassa ehkäpä hyvin vakava näytelmä, oli taiteellisesti nautittavinta mitä täällä ylipäänsä saa nähdä. (…) älykkään esteetin ja taiteilijan iloittelua porvarillisen elämän tragikoomillisuuksilla: räiskähtävä täysosuma, vaikkapa tiedotonkin, kapitalismin muureihin…”
EK oli pian huolissaan, että Projektio ”esittää sellaisia filmejä joita sensuuri ei ole hyväksynyt yleisesti esitettäviksi ja sellaisia filmejä, jotka eivät saisi suuren yleisön kannatusta. On myös esitetty useita neuvostovenäläisiä filmejä. Joku ateneumilainen on kertonut nähneensä filmin, joka ilmeisesti on tähdätty nykyistä rahayhteiskuntaa vastaan. Siinä eräässä kohtauksessa kuvataan, kuinka eräs mies kävelee kadulla matkalaukkuineen, joka aukeaa ja josta putoaa kadulle tukku seteleitä, joita tuuli sirottelee. Ensin eivät ohikulkijat rahoista piittaa, mutta kun sitten joku kiinnitti niihin huomionsa, tekivät sen kaikki muutkin ollen seurauksena yleinen tappelu.”
5.4. esitettiin Der blaue Engel, joka uusittiin kahdesti jäsenten (ja Ahlströmin) maksaessa lisänäytökset. EK oli hämillään. Etsivä kirjoitti muistilehtiöönsä 9.4.-35.: ”Projektio esittää kiellettyjä filmejä. Nyt taas 10/4 teatteri Joukolassa kl 17 ”Das Lied von Leben”. Jo 3:s kielletty. (…) Sininen enkeli oli jo. Prof. Lassila mukana. Alvar Aalto. Mitä tehtävä estämiseksi? Jo syksyllä jätetty ehdotus opetusministeriölle uusiksi säännöksiksi. Maksu naamioitu jäsenmaksuksi.”. Paperinlapun lopussa on nimi "J.V.Lehtonen", kirjallisuuden professori, joka toimi filmitarkastamon puheenjohtajana.
Kiihotuslain ja opetusministeriön uusien ohjeiden myötä elokuvasensuuri kiristyi Suomessa, mutta koska elokuvien tarkastus perustui yhä vapaaehtoisuuteen, pystyivät elokuvakerhot esittämään ns. kiellettyjäkin filmejä.
Raportin johdosta os.päällikkö Penttilä antoi kahdelle etsivälle tehtäväksi mennä katsomaan ”Projektio-yhdistyksen suljettua filmiesitystä teatteri Joukolaan 10/4-35”:
”Elokuvateatteri Joukolassa Kapteenink. 26 näkyi klo 17 lähetessä avoinna olevasta vasemmanpuoleisesta ovenpuolikkaasta menevän sisään kutsukortteja näyttäen ns. parempaa yleisöä taiteilijatyyppejä, liikemiestyyppejä sekä ns. sivistyneistöön lukeutuvia kansalaisia, joista suurin osa tuntui olevan ruotsiapuhuvia. ”
”Esityksen alkaessa n. klo 17.10 ensin nähtävästi yhdistyksen puheenjohtaja [käsin lisätty: Alvar Aalto] selosti suomeksi yhdistyksen tarkoitusta filmitason kohottamiseksi Suomessa mahdollisuuksien rajoissa olevin keinoin.”
”Ennen elokuvaa näkyi valkokankaalla koneellakirjoitetun tekstin jäljennökset suomeksi ja ruotsiksi: Pyydetään huomauttamaan että yhdistyksen jäsenkorttia ei saa sivullisille luovuttaa.”
”J.K. Poliisikomentaja Ahlroth läsnä myös virkapukuisena”
EK tiesi, että ”Nyrki Tapiovaara on Projektion jonkinlainen hommamies”. Nyrkin osoitteeksi kirjattiin Liisankatu 16 C 10.
Toukokuussa 1935 sai Työväen Näyttämöllä Euroopan ensi-iltansa Nyrkin ohjaama, Tapsan lavastama ja Adlerin suomentama Elmer Ricen tuore näytelmä "Tuomion päivä", joka kuvasi Berliinin valtiopäivätalon poltosta syytetyn van der Lubben oikeudenkäyntiä. Arvo Turtiainen esitti pääosaa ja sanoi että "se on niin helppo osa koska ei tarvitse sanoa sanaakaan, riittää kun näyttää hölmönnäköiseltä". Viljo Kajava esitti asianajajaa ja Matti Kurjensaari Goebbelsiä, molemmat salanimellä välttääkseen leimautumista.
Etsivä Kalle Thomenius kirjasi 26.9.35 muistiinpanoihinsa: ”Tänään klo 20.20 esitelmöi radiossa kommunisti Nyrki Tapiovaara aiheesta Tämän syksyn elokuvat”. Hän soitti Yleisradion ohjelmapäällikölle Ilmari Heikinheimolle selostaakseen Nyrkin taustoja. Katsaukset lopetettiin, mihin osasyynä lienee Risto Orkon närkästyminen Nyrkin piikikkäästä kritiikistä Siltalan pehtooria kohtaan.
"Siltalan pehtoori on Orkon kolmas työ ja niin alkaa katsojalle seljetä hänen ohjaajanlaatunsa myönteisten ominaisuuksien lisäksi myöskin se, jotka saavat aikaan, ettei Siltalan pehtoori ole sittenkään täysosuma. Risto Orkon mielikuvituksessa nimittäin on jotain sangen kuivaa. Kuva sai kulkea kankaalla usein pitkälti ilman vauhtia ja mehua. Käsikirjoituksen syyksi ei tätä voi asettaa muualta kuin loppukohtausten osalta, sillä Hilja Jorman ja Olli Nuorron elokuvasovitus tuntui antavan sangen vaihtelevan pohjan työlle. Ja edelleen: näyttelijöiden henkilökohtainen ohjaus on Orkolla jäänyt löysäksi."
*
Lokakuussa EK:n Tampereen osasto ilmoitti Tapiovaara-nimisestä perheestä:
"Hämeenlinnassa asuu metsänhoitaja Kaarlo Juho Tapiovaara…. Tapiovaara lukeutuu edistysmielisiin ja ns. kannattavana jäsenenä Hämeenlinnan suojeluskuntaan. Tapiovaara on kasvattanut lapsensa tavattomalla ankaruudella käyttäen ruumillistakin rangaistusta runsaasti, mistä on johtunut, että lapset heti, kun ovat siihen kyenneet s.o. pystyneet tulemaan omillaan toimeen, ovat jättäneet isänsä ja kotinsa lähtien maailmalle. Tapiovaara on koettanut pakoittaa lapsiaankin liittymään suojeluskuntaan, mutt saanut heiltä tällaisenkin vastauksen: ”Olet kasvatuksellasi ja ainaisella kurittamisellasi tehnyt meistä vasemmistolaisia, emmekä siis voi liittyä suojeluskuntaan” Partiopoikajärjestöön ovat kuitenkin kaikki hänen poikansa kouluaikanaan kuuluneet.
Tapiovaaralla on seuraavat lapset: (...)
Ylioppilas Veikko Nyyrikki Tapiovaara synt. 1911 on suorittanut asevelveollisuutensa vv.1930-31 ja korotettu res. vänrikiksi. Toiminee nykyään Helsingissä jossain näyttämöhommissa."
Yhtä lailla kuin yksityisistä elokuvaesityksistä, EK:ssa oltiin huolissaan radikaalilehtien suhteen. Siellä pohdittiin esim. mistä Tulenkantajat-lehden rahoitus oikein tuli, kun elettiin kuitenkin pula-aikaa ja lehti näytti pärjäävän silmiinpistävän hyvin. Riekki kommentoi aiheesta tehtyä muistiota: ”Myöntää täytyy, että ek:n ote ’Kirjallisuuslehteen’, ’Tulenkantajiin’ ym. siihen kategoriaan kuuluvaan komm. toimintaan on ollut heikko. Kyllä valkoinen kansa vaatii, että sellaisiakin joskus lakkautettaisiin ja tekijät linnaan.”
Elokuussa 1935 Erkki Vala tuomittiin kahdeksi kuukaudeksi vankeuteen, koska Tulenkantajat-lehti oli julkaissut osia Jaroslav Hasekin romaanista "Kunnon sotamies Shvejkin seikkailut maailmansodassa". Valitusten jälkeen Vala kuitenkin vapautettiin jumalanpilkkasyytöksistä.
*
EK:n etsivät kävivät elokuvissa, teattereissa ja kokouksissa, tiedoittajia ja ilmiantajia solutettiin yhä enemmän.”Saamme kerhoon jäsenen” ilmoitettiin Projektiota käsittelevän yhteenvedon lopussa. Valvonnan kohteena oli myös mm. Elli Tompurin puhekuoro, keskustelutilaisuus uskonnonvapaudesta, Työväen Voimistelijain telinevoimisteluesitys, kiinalaisen Sylvia Chenin tanssiesitys Vallilan työväentalolla (”Chenin kanssa seurusteli paljon mm. (…) Nyrki Tapiovaara”), monet Adlerin esitelmät (”tied. maininnut, että jo oli hyvä puhe, sellaisia ei useasti kuule”) tai Nyrkin alustus kulttuuririntama-aatteen ranskalaisesta taustasta (”Täällähän (…) yleisen mielipiteen määrää Etsivä Keskuspoliisi”, oli Tapiovaara sanonut.).
Kun sata suomalaista kulttuurivaikuttajaa osallistui kirjallisuuskeskustelutilaisuuteen, AKS boikotoi koska se järjestettiin Elannon kerhotiloissa. EK raportoi:”Alustuksen jälkeen syntynyt kolmituntinen keskustelu pysytteli ek:a kiinnostamattomalla ”korkean” esteettisellä tasolla, sisältäen suurelta osaltaan jonninjoutavaa höpötystä.”
1936
Vuoden 1936 alussa Nyrki matkusti Tukholmaan ja EK:n ruotsalaiset virkaveljet varjostivat jo laivamatkalta alkaen.
Samaan aikaan EK:n Veikko Antikainen raportoi Työväen Näyttämön kokouksesta: "Viimeisenä tuli esillle kesäteatterin perustaminen. Toimikunnalle tehtiin kysymys, missä vaiheessa kesäteatterin perustaminen nyt on. Tähän vastasi toimikunnan puolesta Adler, huomauttamalla ettei toimikunta ole vielä halukas asiaa aloittamaan ennen Nyyrikki Tapiovaaran ulkomailta palaamista, sillä hän on yksi toimikunnan jäsenistä ja ollaan halukkaita kuulemaan hänen mielipiteensä asiasta. Sanoi kuitenkin oltavan jo niin pitkälle, että arkkitehti Aalto on luvannut valmistaa luonnospiiruksen kesäteatterista, ja kun se on saatu hyväksytyksi niin Aalto tekee työpiirustuksen ja kustannusarvion. Jos asiat menee vaikeuksitta niin voidaan siis saada teatteri jo juhannukseksi valmiiksi."
Palatessaan Tukholmasta Nyrki jäi tullissa kiinni, mukanaan laukullinen SKP:n välittämää maanalaista kirjallisuutta. Hänen onnekseen EK:n Turun osaston päällikkö Arvi Korpimaa oli vanhoja tuttavia Hämeen Sanomien toimituksesta ja päätti painaa jutun villaisella.
*
EK seurasi Projektiota yhä tiiviimmin jotta saisi syyn sen toiminnan lopettamiseen. Tiedoittaja PN kertoi, että ”Frank Borzagen No greater glorya oli katsomassa 250 henkeä (…) enemmistö miehiä, lähinnä keski-ikäisiä, hyvin puettuja”. Birger (!) Hahl ja Hans Kutter alustivat. Tapiovaarojen lisäksi PN tunnisti ”taiteilija Besprosvanni’n ja ateneumilaisen nti T.M.Jansson’in”. Näinä aikoina Tove Jansson oli juuri aloittanut Sam Vannin yksityisoppilaana. Maaliskuussa 1936 EK raportoi Triumph des Willensin näytöksestä, että ”Besprosvanni oli katsomassa filmiä ja - maapähkinöitä syöden - kiroili natseja.(…) Yleisö useissa kohdissa (paraatikohtaukset) naureskeli ja väsytti filmi, koska se oli kauttaaltaan propagandaa ja oli pitkä, n. 3000 m. Monet läsnäolijoista poistuivat ennen loppua.”
Filmiesityksen jälkeen mentiin ravintola La Rotondeen (Svenska Teaternissa) illanvietolle jonne saapui n. 40 henkeä: ”Nyrki Tapiovaara alusti venäläisistä filmiohjaajista, Eisenstein ja Pudovskin (nimet ehkä näin). Mainitsi, että kun hän oli Ruotsissa eräässä filmimiesten kokouksessa oli siellä puhuttu, että ohjaajat eivät ylipäänsä ota osaa filmin leikkaukseen, mutta nämä venäläiset ohjaajat tekevät poikkeuksen. He, nuo venäläiset, ovat luoneet filmitaiteen mm. saamalla aikaan sen, että samalla kertaa näkyy filmillä useita kuvia, kuvaleikkauksia.”
”…esitettiin Clair’in (kapea)filmi ”Le chapeau de paille d’Italia”: Tapahtumat 16-luvulta, lemmenseikkailu, humoristinen. - Kuten alustaja mainitsi, oli filmi erinomainen, sillä siihen oli saatu aito menneen ajan tuntu; oli kuin filmi olisi tuona aikana filmattu. Tätä alusti G.Stjernschatz ruotsiksi kertomalla Lubitschista ja Clairista (ohjaajia). (…) Mielellään tuollaisia eri tahoilta poimittuja filmejä katselee, sillä teknillisesti niissä näyttää olevan tavallisista filmeistä poikkeaviakin. Esitetyt filmit ovat kai, kuten sanottukin, sellaisia, joita ei kannata suurelle yleisölle esittää; eivät saisi tarpeeksi menekkiä.”
EK:n tiedoittajien joukossa oli ateneumilaisia, jotka saattoivat nähdä elokuvat hiukan toisin, ja siksi esittelijöiden piti vääntää asia rautalangasta: ”Vaikkakin ”Projektio” toisaalta palveleekin opettavassa tarkoituksessa jäseniään ja kutsuvieraita, niin näyttää se palvelevan kulttuuriradikaalisiakin tarkoituksia. Kommunistiseen älymystönuorisoon kuuluvien Tapiovaara-veljesten kuuluminen kerhoon on myös yksi osoitus siitä, minkä piirin tarkoituksia kerho ehkä vakavamman valistuksen ohella palvelee.”
Keväällä Kivimäen hallitus antoi EK:n tehtäväksi selvittää, missä määrin kommunistit olivat soluttautuneet laillisiin järjestöihin. Pääministeri oli huolissaan kansanrintama-aatteen kehityksestä. EK toteutti tavallaan pääministerin toiveita onnistuessaan Projektion kaatamisessa. Se sai tullilaitoksen kieltäytymään maksamasta kerholle tullipalautuksia ruotsalaisista elokuvakerhoista lainatuista elokuvista. Tämä kiristyskeino oli helpompi, koska EK varoi nostamasta oikeusjuttua kerhon kanssa, jonka jäsenistössä oli lukuisia korkeassa asemassa olevia. Viimeinen näytös oli 28.5.1936 jolloin esitettiin kotimaisia dokumentteja, kuten Meren houkutus ja Suomi kutsuu.
Lyhyeksi jääneestä toiminnasta huolimatta Projektion merkitys oli suuri, ei vähiten verkostoitumisen kannalta. Kerhon jäsen Heikki Aho suunnitteli elokuvaa isänsä romaanista Juha ja kun kerhon jäsen Vaala oli kieltäytynyt ohjauspestistä ollessaan vakinaisesti kiinnitettynä Suomi-Filmiin, kääntyi Aho Nyrkin puoleen. Sitä voi pitää melkoisena onnenpotkuna, sillä oli selvää, että elokuvateollisuuden silmissä Nyrki näytti vaaralliselta vasemmistoradikaalilta ja mahdollisuudet päästä tekemään elokuvaa olivat melko olemattomat. Lisäksi Ahoa voi kiittää avarakatseisuudesta, sillä vähän aikaisemmin hän oli käynyt Nyrkin kanssa lyhyen polemiikin Kinolehden sivuilla, kun tämä oli arvostellut kotimaisten lyhytelokuvien tasoa.
Kuvaukset alkoivat kesällä 1936, kuvaajina kerhon jäsenet Björn Soldan ja Olavi Gunnari. Marjan rooliin Nyrki kaavaili aluksi Elvi Sinervoa, joka oli aktiivinen paitsi poliittisesti myös teatterin alalla, näyttelijänä, lavastajana ja usean lausuntakuoron vetäjänä. Lopulta Marjaksi kuitenkin tuli Kotkan Näyttämöltä löydetty Irma Seikkula.
*
Syksyllä 1936 hallituksen tilaama EK:n muistio vuoti julkisuuteen ja Tulenkantajat-lehti julkaisi sen. Muistiossa mainittiin kymmeniä yhdistyksiä epäilyttävinä, Projektio mukaanlukien, mutta myös runsaasti yksityishenkilöitä aina maalaisliittolaista maatalousministeri Jutilaa (kerhon jäsen) myöten. Skandaali oli valmis. Hallituksen luottamuksesta äänestettiin syyskuussa ja ironista kyllä äänestyksessä oli käytännössä kyse kuolemanrangaistuksen käyttöönottamisesta myös rauhan aikana maanpetosrikoksien kohdalla. Kuolemanrangaistusten vastustamisesta oli EK:n ja hallituksen vastustama kansanrintama nimenomaan käynnistynyt. Eduskunta hylkäsi hallituksen esityksen äänin 94-93. Lähes neljä vuotta toiminut vähemmistöhallitus joutui eroamaan.
EK:n johto vaihdettiin ja seuraavana vuonna organisaatiota uudistettiin, syntyi Valtiollinen poliisi "Valpo". Kärjistäen voi sanoa, että EK sortui juuri Tapiovaaran kaltaisten kulttuuriliberaalien valvontaan, sillä heitä jahdatessaan sen toiminta paisui ja raporteilla oli yhä harvemmin mitään todellisuuspohjaa. Tosin Valpossa ei meno siitä juuri muuttunut.
Etsivä Vesterinen oli läsnä Helsingin Työväenyhdistyksen Toveriseuran joulujuhlassa Vallilan työväentalon voimistelusalissa 19.12.36:
"Helmer Adler piti puheen, jossa lausui mm. että Joulua voivat juhlia kaikki ne, jotka toivovat maailmaan valoa. Näin lapualaisvimman jälkeen on työväelläkin syytä juhlia, sillä olemmehan viime kesän ja syksyn vaaleista selviytyneet hyvin. Jälleen tulevat vaalit ja siinä on kaikkien kansanvaltaisten voimien huolehdittava siitä, että taantumus lyödään.
Kertoi sitten eräästä lukemastaan kirjasta oloja Saksan keskitysleireillä, miten siellä vankeja ei voida lannistaa terrorinkaan avulla, vaan nämä yhä enemmän liittyvät yhteen puoluekannoista huolimatta ja uskovat hirmuvallan vielä kukistuvan.
Espanjan tapahtumista sanoi, että voitto alkaa kallistua hallituksen puolelle ja että tämä on osoitus siitä, miten voimakas tahto ja usko vie voittoon. Oli lopputulos mikä tahansa, niin kallisarvoinen opetus se joka tapauksessa on koko maailman työväestölle. Meidänkin täällä Suomessa on uskottava voittoon ja tarmokkaasti mentävä eteenpäin."
1937
Juhan ensi-illan jälkeen tammikuussa 1937 alkoi Nyrkin elämässä uusi aikakausi. Vuoden mittaan hän kehitti kulttuurituntemustaan matkoillaan Tukholmaan, Moskovaan ja Pariisiin. "Hallit, Pariisin vatsa, valtavana faktumina, joka elää ja hengittää niinkuin ihminen, paikka joka saisi surrealistit kalpenemaan kateudesta. Kuinka pieni olenkaan minä. Käsitykseni mittasuhteista on ollut niin kovin hämeenlinnalainen." Jossakin vaiheessa häntä ”jymäytettiin” tavalla josta hän ei halunnut lähemmin kertoa, koska sanoi aikovansa tehdä joskus elokuvafarssin nimeltä ”Hämeenlinnalainen Pariisissa.”
Nyrki kirjoitti yhä aktiivisemmin reportaaseja ja kritiikkejä lähinnä Kirjallisuuslehteen, Nykypäivään, Kinolehteen ja Elokuva-aittaan. Hän kirjoitti taiteesta ja teatterista, mutta laajimmin kuitenkin elokuvasta. Aiheina olivat mm. dokumenttielokuva, neuvostoelokuva, Chaplin, näyttelijäntyö, elokuvakäsikirjoittaminen, yhteiskunnallinen elokuva.
Poliisin silmissäkin Nyrkin status aavistuksen muuttui:
”13.2.37 hämeenlinnalaisilta tullut tietoja, että Nyrki Tapiovaara olisi nyt osin luopunut kommunistisista aatteistaan”. Etsivä Freedy Kekäläinen lisäsi raporttiin käsin, että ”ei pitäne paikkansa, koska edelleen innolla Työväen Näyttämöllä ja epäilemättä edelleen Tulenkantajaseurassa”.
Yksityiselämään liittyvät raportit olivat vielä melko harvinaisia. Tapiovaarojen ihmissuhteista sentään tiedettiin jotain:
”Tapio Tapiovaara seurustelee ASS:n jäsenen, ylioppilaskunnan vaaliehdokkaan nti Lavoniuksen kanssa. On ihmetelty sitä, että nti Lavonius, tamperelaisen vuorineuvoksen tms:n tyttärenä, on joutunut tällaiseen seuraan.” (1935)
Nyrki Tapiovaaran taas tiedettiin ”jo pitemmän aikaa seurustelleen Orjatsalon entisen ”vaimokkeen” Toini Aaltosen kanssa.” (1938)
Samaan aikaan kun Nyrkin valvonta vähentyi, Helmer Adlerin seuranta lisääntyi. Konspiratiivisiin raportteihin oli tullut yhä enemmän yksityiselämän asioita:
” Adlerista on levinnyt yleinen käsitys perverssinä ja huumausaineiden väärinkäyttäjänä. (…) on viettänyt hyvin juopottelevaa elämää (…) on hyvin rappiolle joutunut henkilö (…) on vissi syy juopotteluunsa, sillä hän on epänormaalinen henkilö eräässä asiassa. (…)... muodostunut todellinen painajainen, sillä hän on usein humalassa eikä malta silloin pitää käsiään erossa naisista. Hiljattainkin hän paria naista puristeli niin, että he olivat mustelmilla.”
Syksyllä 1937 Kansanteatterin johtaja Eino Salmelainen kutsui Nyrkin ohjaamaan Koiton näyttämölle Irwin Shawn sodanvastaisen näytelmän "Haudatkaa kuolleet". Se sai kiittäviä arvosteluja mm. Helsingin Sanomissa. Katri Vala kirjoitti Tulenkantajat-lehteen: "Alun hiljaisesta realismista näytelmä nousi vakuuttavasti loppuansa kohden palavaksi runoksi. (...) Teatteritaiteemme suuria iltoja. Ohjaaja ansaitsi hyvin yleisön myrskyisän kiitollisuuden ja kukkansa."
Ajan suunta laittoi asiat järjestykseen: "Kulttuuriskandaali. Kansanteatteri pasifistisen propagandan ja punaisen julistuksen palveluksessa. Rienausnäytelmä Koitossa". Akateeminen Karjala-Seura käynnisti kampanjan esitystä vastaan. Mainostaulut Hakaniemen torilla tervattiin. Vilho Helanen, joka istui teatterin johtokunnassa mutta oli samalla myös AKS:n puheenjohtaja, ilmoitti että johtokuntaa oli johdettu harhaan näytelmän sisällön suhteen. Kolmen loppuunmyydyn esityksen jälkeen johtokunta taipui ja veti näytelmän pois ohjelmistosta.
1938
Vuoden alussa Adler erotettiin Suomen Sosialidemokraatista ja hänestä tuli Nyrkin jälkeen Työväen Näyttämön johtaja. Pian sielläkin kuohui.”Adlerin toiminta on jo herättänyt joukoissa levottomuutta.” Myös Nyrkin arvostelu paljastui: ”(…) oli omin päin päätellyt asioista, joita sitten jälkeen päin ilmoittelee johtokunnalle”.
Adler suunnitteli ohjaavansa "Hamletin" ja pyysi pääosaan Jarno Pennasta, joka oli intoa täynnä. "- loistoidea, kuuntelin kaksi tuntia Helmerin suunnitelmaa, se oli yksityiskohtia myöten osuva ja vaikuttava. (...)... hänen ohjaamansa Hamlet on se kulttuuripoliittinen teko, joka tekee meidät ymmärrettäväksi juuri nyt. "
Nyrki oli siirtymässä kokonaan elokuvan pariin. Huhtikuun 5. päivänä 1938 tiedoittaja F.A. ilmoitti, että ”Ruoholahdenkatu 5:ssä sijaitsevan parturiliikkeen omistaja rva Hulda Virtanen (Työväen Näyttämön näyttelijöihin kuuluva komm.nainen) oli kertonut, että Nyrki Tapiovaara filmaa ”arkaluontoista filmiä”, joka sekä nimeltään että sisällöltään on tavallisuudesta poikkeava.”
Tied. Toivo Kallio otti asioista selvää ja ilmoitti lisätietoja: ”Filmivalokuvaaja Blomberg filmaa omaan laskuunsa Adams-yhtiön ateljeerissä elokuvaa ”Varastettu kuolema”. (…) Elokuvassa on mm. sellainen kohtaus, että konekivääri olisi piilotettuna ruumisarkkuun, mutta kun ohranat avaavat ruumisarkun, niin siellä onkin ruumis. Tätä varten filmaajat kävivät Patalogisella ruumishuoneella ja siellä professori Lassilan myötävaikutuksella filmaavat tämän kohtauksen.”
Kallio ilmoitti myös, että ”elokuvan sankarin ”Roberd’in” osaa esittää eräs Ranskan täkäläiseen lähetystöön kuuluva mieshenkilö. Tämä mies puhuu hyvin kankeasti suomenkieltä. Keskustellessaan Tuulikki Paanasen ja elokuvan tuottajan Blomberg’in kanssa, puhuu hän englannin kieltä. ”
24-vuotias Erik Blomberg aikoi ensin itse ohjata Runar Schildtin novellin, mutta kun valokuvaaja Eino Mäkinen (kerhon jäsen) tutustutti hänet Nyrkiin, muutti Blomberg mielensä.
Seuraavan vuoden aikana Blombergilla ja Tapiovaaralla oli vauhti päällä. Blomberg perusti elokuvayhtiö Elosepon, jolle Nyrki halusi filmata ensiksi Brechtin Kerjäläisoopperaan vertaamansa avioliittokomedian Kadonnut sävel. Blomberg oli vastahankainen, mutta Maire Gullichsen tuli lainojen takaajaksi ja kuvaukset käynnistyivät. Rahapulan silti iskiessä oli Blombergin vuoro puhua Nyrki ympäri ohjaamaan ensin farssimainen Kaksi Vihtoria, joka sitten kuvattiinkin nopeasti vuodenvaihteessa 1938-39.
1939
Varjostajat eivät olleet paikalla, kun myöhäisenä tammikuun iltana 1939 Pentti Haanpäälle soitettiin hänen ollessaan reissulla pääkaupungissa.
”Lauantai-iltana yhdentoista maissa kun jo loikoilin ja lueskelin vuoteessa tapahtui niin että minut kutsuttiin puhelimeen. Juopuneitten miesten äänet - Nyrkivaaran, ennestään henkilökohtaisesti tuntemattoman, ja Paavolaisen kehoittelivat minua tulemaan hotelli Helsinkiin. Pistin vaatteisiin ja lähdin. Hieno paikka. Heillä oli mukana naisensa (Helvi) Hämäläinen ja (Toini) Aaltonen, kahvia ja konjakkia ja juopuneitten puheita. Näin myös pikimmiltään ryypänneen (Toivo) Pekkasen. Sitten viinaa mukaan - Paavolaiselle ja minulle - ja pienten selkkauksien jälkeen autoon ja meno Paavolaisen ja Hämäläisen yhteiseen asuntoon Museokadulle. Paavolainen oli aivan päissään ja lankeili ja oli kadottanut viskipullonsa. Näimme myöskin erään suutelukohtauksen - P ja A - ja sitten istuttiin komeahkossa huoneistossa ja ryypättiin konjakkia, joka oli säilynyt minun taskussani. Pullon loputtua ja Paavolaisen nukuttua lähdettiin autossa Tapiovaaran luo jatkamaan. Heillä oli pullo viinaa, jota ryypiskeltiin aamuun asti. Sitten nukkumaan. Minäkin riisuttuna r:van vieressä parisängyssä. Puolilta päivin noustiin. T: Tästä naisesta ei ole ollut meille mitään iloa. M: Ei, muretta vain. Mentiin Alkoon. Syötiin ja otettiin ryypyt votkaa - minulle ensimmäiset. Oli myöskin puhetta siitä, että minä kirjoittaisin elokuvakäsikirjoituksen. T. on filmimiehiä. Sitten erottiin ja sen perästä olen parannellut kohmeloani lopun päivää ja yötä. On maanantain aamupäivä ja toinen reissuviikkoni on alkamassa."
Kaksi Vihtoria sai ensi-iltansa helmikuun alussa 1939 ja tiedoittaja Toivo Kalliolla oli jälleen raportoitavaa:
”…saamani tiedon mukaan Nyrki Tapiovaara, joka viime aikoina on toiminut Erik Blombergin elokuvaohjaajana, matkustaa ensi kesänä Amerikkaan. Hän saa siellä toimen ”Työn Temppeli” -nimisessä teatterissa. Amerikassa ollessaan Tapiovaara opiskelisi teatterialaa ja Amerikan kansan elämää. Blombergin elokuvaohjaajaksi tulee Tapiovaaran jälkeen Helmer Adler. Hän on tämän kuun 20. päivän aikaan sanonut itsensä irti Työväen Näyttämöltä. ”
Adler seurasi Nyrkiä myös elokuvauralla ja sai tilaisuutensa ohjata esikoiselokuvansa, Kahden Vihtorin tuotoilla. Elokuva-aitta mainosti, kuinka ensi kertaa Serpin (= Seere Salminen) huvinäytelmä tulee nyt valkokankaalle. Nimenä oli Herrat ovat herkkäuskoisia: ”Filmin tapahtuma-aika rajoittuu yhteen ainoaan päivään, jolloin muuan professorinperhe joutuu outojen tapahtumien sekavaan ja koomilliseen vyyhteen.” Blomberg kuvasi, de Godzinsky sävelsi ja näyttelijöinä olivat mm. Emmi Jurkka, Arvi Tuomi, Mirjami Kuosmanen ja 15-vuotias Toini Vartiainen esikoisroolissaan. Adler itse esitti tohtori Van Hu Sania.
Etsivä Thomenius kirjoitti muistiin: ”…Adler on jättänyt kaikki vasemmistolaiset riennot, lienee sanonut, että kyllä porvarilla aina kannattaa työskennellä, sillä se on jotakin työtä ja siitä saa palkkaakin. Hänen ensim. ohjaamansa elokuva pitäisi valmistua ensi toukokuuhun mennessä.”
Elokuvan valmistuessa tiedoittaja Lyyli Iltanen tiesi ”ei siinä olevan politiikkaa ollenkaan, vaikka siihen olisi sitä niin helposti saanut sovitetuksi. Sanoi usein olleensa Adlerin kanssa keskustelussa ja tällöin panneensa merkille, ettei A. ainakaan tällä kertaa halua palvella kunnollisesti ”vasemmistolaisia”, vaikka hänellä olisi siihen mitä parhaat edellytykset koska omaa tarpeeksi ”vasemmistolaista sivistystä”.
*
Kesä 1939 oli kuvausten täyteistä aikaa eikä mitään Amerikan matkaa tullut. Nyrki kuvasi Kadonneen sävelen valmiiksi ja aloitti oitis sen jälkeen Sillanpään Miehen tien.
Syksyn ensi-iltaruuhkan aloitti Herrat ovat herkkäuskoisia 13.8.1939: ”Tämä on ohjaaja Adlerin ensimmäinen filmi ja hän on noissa puitteissa selviytynyt pirteällä mielellä ja suhteellisen hyvällä maulla”, kirjoitti hänen ennen edustamansa Suomen sosialidemokraatti kohteliaasti.
Kuukauden kuluttua tuli Kadonnut sävel, levittäjän keksimällä uudella nimellä Herra Lahtinen lähtee lipettiin. ”Elosepon uusin menestysiloittelu”, julisti lehtimainos. ”Se on filmikertomus tyyliin, jota voidaan sanoa joka suhteessa kansainväliseksi.”
Hitler oli hyökännyt Puolaan viikkoa aikaisemmin. Nämä kaksi elokuvaa katosivat nopeasti ohjelmistosta ja ovat säilyneet vain osittain.
Valpon viimeinen havainto Nyrkistä: ”Valpon edustaja S.Haapalinna Riihimäeltä ilmoitti puhelimitse 14.10.39, että toinen edustajamme E.Itäsaari oli 11.10.39 Riihimäen rautatieasemalla nähnyt tuntemansa Nyyrikki (Nyrki) Tapiovaaran, joka kertoi menevänsä Hämeenlinnaan ja joutuvansa nyt reserviin.”
Hän sai vielä lomaa Miehen tien kuvauksiin marraskuussa ja sattui Helsinkiin talvisodan alkupäivänä. Täynnä vihaa ja järkytystä hän kirjoitti siskolleen haluten rintamalle. Taustansa vuoksi hänen annettiin odottaa ja hän joutui sinä aikana kovan simputuksen kohteeksi. Poliisillakin oli vielä epäilyksiä:
”Ilmoitus
Koskee Tapiovaaraa ym. [Tapio oli ilmoituksen pääkohde]
Komisario Sainio soitti Hgin osastolle 9.12.39. (…) kertoi omasta puolestaan, että hän oli aikanaan mukana filmaamassa filmiä ”Varastettu kuolema” (…) Tällöin joutui hän käymään filmiä valmistaneen yhtiön (Eloseppo) studiossa Satamakatu 5:ssä ja totesi tällöin, että siellä on erikoisen vahvoja sähkölamppuja, kuten luonnollistakin on. Tämän tahtoi komisario mainita sen vuoksi, että kun Tapiovaarat ovat poliittisesti epäluotettavia, voisivat he hyvinkin sanotusta huoneistosta antaa valomerkkejä vihollisen lentokoneille yms. Komisario ei muistanut, mille suunnalle huoneiston ikkunat johtavat.”
1940
Lähes kaikki Valpon seuraamat vasemmistolaiset osallistuivat talvisotaan, usein ristiriitaisin tuntein. Helmer Adler ei joutunut palvelukseen. Häntä valvottiin päivittäin ja kymmenistä raporteista kävi ilmi mm., että ”meni raitiovaunua käyttäen Fazerin ravintolaan (…) syö lounasta Fazerin kahvilassa kansanedustaja Cay Sundströmin ja joidenkin naisten seurassa. (…) näytti siltä, kuin heillä olisi ollut jotain sellaista keskusteltavana jota eivät olisi halunneet kenenkään kuulla. (…) Klo 11.50 käväisi A. samassa talossa sijaitsevassa siirtomaatavara-myymälässä ja sieltä palattuaan tapasi asuntonsa ulkopuolella erään mieshenkilön, jonka kanssa A. meni asuntoonsa.” Jne. Jne. Jne. Kaikkia Adlerin kanssa tekemisissä olleita henkilöitä ryhdyttiin varjostamaan, kunnes henkilöllisyys, taustat ja toimenkuvat oli selvitetty.
Kaksi viikkoa ennen talvisodan päättymistä Nyrki katosi rintamalla. Kuolinilmoitus Helsingin Sanomissa 22.3. liitettiin Valpon mappiin: ”Rakas poikani ja veljemme, elokuvaohjaaja, res.vänrikki Veikko Nyrki Tapiovaara, kaatui sankarina isänmaan puolesta Tolvajärven rintamalla. Valoisaa muistoasi siunaten.”
Valpo oli kirjannut henkilökorttiin Nyrkin uran: "H:gin Työv.Näyttämön johtaja 1934. Tulenkantajain-seuran jäsen 1934-35. Kuuluu Kirjallisuuslehden toimituskuntaan 1935-1938. Jakanut listoja, joihin ker. kuol.rang.vastust.nimiä 1935. Kansanvalt.yhd. ehd. H:gin ylioppilask. ed.vaal. 1935. Filmikerho Projektio’n toimikunn. Matk. 9/1-36 Tukholmaan tutk. teatteria ja filmiä, saap. 26/1-36 Turkuun."
Helmer Adler kirjoitti muistosanat Kiilan albumiin: ”…nuori mies, jonka antenni on jännittynyt koko eetterille, joka tutkii ja kritikoi, taistelee ennakkoluuloja vastaan, kiteyttää omaa maailmankuvaa ja kaikessa tässä pyrkii olemaan ehdoton. Usein hänen jyrkät lausumansa, hänen paradoksimaiset arvostelunsa leimattiin ystävienkin piirissä keikailuksi, mutta olen usein jälkeenpäin tätä ajatellessani käsittänyt hänen suosineen kärjistettyä muotoa, koska se pelasti hänet kompromissilta. Ja sitä hän vihasi.”
Sodan päätyttyä Adler oli mukana perustamassa Suomen ja Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden seuraa (SNS), mutta sielläkin hän joutui pian epäsuosioon ja erotetuksi johtokunnasta vaatiessaan rajumpaa vastarintaa, taistelujoukkoja ym. Hän oli aktiivinen mielenosoituksissa ja erilaisissa tempauksissa, politiikka tuli elämän sisällöksi, kun taiteen tekemiselle ei ollut juuri edellytyksiä. Varjostaja raportoi Adlerin treffeistä kesäiltana Mäntymäellä sekä asunnossa käydystä kiivaasta keskustelusta merisotilaan kanssa ”tullen joukkoon usein sana ’marxilainen’”. Valpo kävi kovin ottein radikaalien kimppuun ja pian SNS lakkautettiin lailla.
1.9.1940 Adler kutsuttiin palvelukseen ja hän aloitti kirjurina suojeluskuntapiirin toimistossa, mutta Valpo puuttui tilanteeseen ja pian hänet siirrettiin tykkimieheksi Suomenlinnaan. Mitä Adler joutui kokemaan viimeisenä syksynään, ei ole tiedossa.
Joulukuun 4. päivänä 1940 Valpon salakuuntelija kirjasi ylös kirjailija Jarno Pennasen puheluita:
Nainen [Maija Savutie-Myrsky] / Jarno
”N. kysyy J:ltä, tietääkö hän missä Helmer (Adler?) on. Hän ei ole ollut kahteen päivään toimessaan. Leila [Adlerin vaimo] on myös kadoksissa. J. lupaa mennä katsomaan, onko Helmer nyt kotona. Nainen menee ”nyt” valtuustoon.
klo 19.15 Jarno / Elvi [Sinervo-Ryömä]
J: Kyllä nyt on jotain tapahtunut. Sieltä tulee väkevä kaasunhaju. Minä olen talonmiehen tykönä. Ja olen soittanut poliisille. - Tulen sitten kotiin.
klo 19.39. Jarno / Elvi
E: niin, kyllä se nyt on niin, että Leila viedään sairaalaan. Helmerin osalta se on loppu.
Kaasumyrkytys. Sekä E. että J. itkevät.
Klo 20.50
E. kertoo edell. ja lisää: Helmer kyllä oli harkinnut. Hän varasti minulta eilen morfiinipullon. Sitten kävi vielä Hamletia katsomassa. Leila jäi henkiin. Helmerin ovi oli lukossa. Se selvittää asian, että Leila jäi. —— Jaa-a, vähän meitä oli - vielä vähempään jäimme.”
Ystävät löysivät Helmerin vuoteestaan istuvassa asennossa, kirjoituslehtiö sylissään ja kynä kädessään. Hän oli viimeiseen asti kirjoittanut tuntemuksiaan kuolemisesta. Muutama päivä aikaisemmin hän oli lounastanut Arvo Turtiaisen kanssa ja sanonut, ettei hänen hautajaisistaan saa tehdä mitään farssia tai komediaa, hautauksen täytyy olla yksinkertainen ja vaikuttava. Hän laati itse oman hautajaisohjelmansa. Hän oli 32-vuotias.
Valpon etsivä Antikainen raportoi 17.12.40 klo 18.05: ”Helmer Adlerin siunaustilaisuudessa Krematorion kappelissa oli noin kolmisenkymmentä henkilöä, jotka etupäässä sukulaisia, mutta olipa joukossa mm. Jenny Pajunen ja Ahti Myrsky. Pappi siunasi vainajan.”
Turtiainen ja Tapsa Tapiovaara lähtivät viemään tuhkauurnaa suvun luokse Lahteen, mutta Helsingin rautatieasemalla heistä alkoi tuntua, että juhlalliseen luottamustehtävään kuului maljan juominen Helmerin muistoksi. He päättivät kiertää Helmerin kanssa kaikki ne kapakat joissa olivat yhdessä istuneet - ja niitä oli paljon. Ravintolakierros kesti koko päivän ja uurna unohtui jossain vaiheessa Kirjan ravintolaan, Työväen Näyttämön tyyssijaan. Adlerin ohjaus "Hamletista" oli jäänyt teatterin joutsenlauluksi. Monet pitivät sitä teatterin merkittävimpänä.
Elvi Sinervon puhelimessa mainitsema "Hamlet" oli Kansallisteatterin versio Shakespearen klassikosta, jota Adler oli sanonut menevänsä katsomaan. Sinervo ei vielä tuolloin tiennyt, ettei tämä koskaan ollut lähtenyt teatteriin. Myöhemmin hän tulkitsi, että jos Adler olisi näytelmän nähnyt, hän ei olisi riistänyt henkeään ymmärtäessän oman Hamlet-ohjauksensa ylivertaisuuden.
Jatkosodan lähestyessä kesällä 1941 Valpo sulki vankilaan paljon toisinajattelijoita, sodan kuluessa toista tuhatta. Sodan alkupäivinä rintamalla kaatui mm. Nils-Gustav Hahl.
5.9.1941 Elvi Sinervo kirjoitti Kakolan sellissä kirjeen siskolleen: ”Se Kadonnut Sävel oli hurjan hieno filmi ja näytelmä. Kadonneen ja löydetyn sävelen kokoomus on aivan oikea. (…) Larsson (Lahtinen) tietää mistä on kysymys, mutta siihen se jää. Larsson vaikenee. Sano sinä miksi kaikki Larssonit vaikenevat? Vai enkö minä kuule tänne linnaan mitään?”
Sodan loppuun mennessä Valpo oli kortistoinut yli puoli miljoonaa suomalaista. Siinä ohessa etsivät olivat saaneet varjostaa kaupungin vilinässä, istua huomaamattomina kahviloissa sekä katsella elokuvataiteen merkkiteoksia, joita suuri yleisö ei olisi heidän mielestään ymmärtänyt.
* * * * * *
Artikkelin lähteinä olen käyttänyt Kansallisarkiston ja Kansan arkiston kokoelmia sekä Sakari Toiviaisen, Matti Rinteen, Hans Kutterin, Eino Jäntin, Göran Schildtin, Hanne Koiviston, Joachim Mickwitzin, Jari Sedergrenin, Viljo Kajavan ja Arvo Turtiaisen tekstejä.
*
JK. Projektion kunniaksi järjestetystä näytöksestä alkoi oma elämäni elokuva-arkistolaisena:
”30.8.1979 klo 17 astui 15-vuotias oppikoululainen V. Suhonen Kino Joukolaan. Salissa esitettiin Moholy-Nagyn Schwarz-Weiss-Grau, Légerin Ballet mecanique, Buñuelin Un chien andalou ja Turinin Turksib. Paikalla oli noin 250 henkeä. Tunnistimme joukosta useita tuttuja filmihulluja.”