PETTERI JA LISÄPERUNAT
- kohtaamisia Peter von Baghin kanssa
Ensimmäinen kohtaaminen Petterin kanssa tapahtui syksyllä 1979 jolloin liityin elokuva-arkistoon ja kävelin sisään Kino Joukolaan. En muista, mitä Petteri sanoi ennen elokuvaa, mutta minulla oli jo mielikuva hänestä. Olin kuullut ”lisäperunoista”.
Kino Joukola vuonna 1979.
Isäni oli kertonut, että yliopiston ruokalassa 1960-luvulla keittäjiltä sai pyytää lisäperunoita, jos perusannos ei vatsaa täyttänyt. Eräs opiskelija kuulemma haki ainoastaan lisäperunat, kun ei ollut varaa ateriaan. Käsitin silloin, että Petterin isä ei tukenut taloudellisesti poikansa opiskeluja, mutta tästä minulla ei ole tarkempia tietoja.
Kykenin samaistumaan Petterin lisäperunoihin, sillä meillä oppikoulussakin keittäjät latasivat lautasille tiukan laskuopin mukaan perunoita (4 kpl) ja lihapullia (6 kpl). Mutta lisäperunoita ei meillä ollut ja siksi Petteri oli jonkinlainen sankari minulle jo ennen kuin tiesin hänestä mitään muuta.
Vuosikymmen ensi kohtaamisen jälkeen Petteri oli ratkaisevassa roolissa auttaakseen elokuvakouluja käymättömän nuorukaisen uraa nytkähtämään eteenpäin. Hän otti elokuvaideani mukaan elokuvasäätiön ensimmäiseen dokumenttiprojektiin vuonna 1988. Siitä tuli vartin mittainen ”Viimeinen kaupunginosa”, joka työryhmän kesken nimettiin konkreettisemmalla nimellä ”Ruoholahti - Helsingin perse”. Anatomisen teeman ympärille rakensimme kokonaisen dokumenttisarjaidean Helsingin kaupunginosista, mutta se jäi - katsojien onneksi - toteutumatta.
Elokuvani ei herättänyt juuri intohimoja, kunnes Petterin Suomeen kutsuma amerikkalainen dokkarilegenda Leo Hurwitz tuli kuratoimaan projektin tuloksia ja tyrmäsi tuotokseni täysin. Petteri uskalsi sanoa vastaan ja totesi, että tästä tullaan vielä keskustelemaan. Neljännesvuosisata myöhemmin projektin elokuvat saivat uusintanäytöksen Orionissa, ja törmätessäni Petteriin Otavan kirjakaupassa viikkoa myöhemmin, hän kehui elokuvaani vuolaasti, kuinka se oli kestänyt mainiosti aikaa jne. Kirjakaupan valikoimaa hän sen sijaan manasi, koska siellä ei ollut enää juuri mitään, minkä hän haluaisi viedä kotiin luettavakseen.
Petteri pyysi isoäitiäni yhdeksi ’todistajaksi’ sarjaansa Muisto (1987) ja isääni kertojaksi elokuvaan Asema (1987) yhdessä Matti Klingen ja Hande Nurmion kanssa. Itse en koskaan ollut Petterin produktioissa mukana. Kun sitten Sodankylässä kameraryhmä kiersi keräämässä Petterin tulevia 70-vuotispäiviä silmällä pitäen lausuntoja siitä, mikä on Petterin merkitys suomalaiselle elokuvakulttuurille, tokaisin viidentoista sekunnin valmistautumisajan sokaisemana, että ”ilman Petteriä suomalainen elokuvakulttuuri on nolla”.
Tänään surullisesti tuntuu, että juuri niin se on.
Olen fanittanut Petteriä vuosikymmenet, lukenut kaikki hänen kirjansa, katsonut kaikki elokuvat ja tv-sarjat sekä kuunnellut suurimman osan hänen radio-ohjelmistaan. Kaltaisiani elokuvafriikkejä lienee Suomi pullollaan, vaikkei päältä päin siltä näytä.
Filmihullu on tullut kotiinkannettuna vuodesta 1979 ja aikaisemmat vuosikerrat näytenumerosta alkaen olen saanut tädiltäni. Nuorempana lähetin muutaman kirjoituksen Filmihulluun, mutta lehteen asti ne eivät päätyneet. Nyt viime vuosina joitakin tekstejä on julkaistu. Viime keväänä tein lehteen laajan artikkelin Suomen valtiovallan ja valtiollisen poliisin suhteesta elokuvakulttuuriin ja sen tekijöihin 1930-1940 - luvuilla. Petteri lähetti minulle pian sähköpostiviestin otsikolla ”fänikirje”.
Talvisin satunnaiset kohtaamisemme rajoittuivat käytännössä kahteen keskeiseen arjen miljööseen, Orioniin ja Akateemiseen kirjakauppaan. Niissä saattoi kuulla terävän luonnehdinnan suomalaisen kulttuurin sen hetkisestä henkisestä tilasta. Kesäiset kohtaamiset Sodankylässä olivat perinteiseen tapaan nopeita, one-linereiden sävyttämiä hetkiä, joista jäi aina hyvä mieli. Oli asioita, jotka pysyivät ja paranivat. Joka kesä tiesi, että tulee seuraavakin vuosi.
Viimeisten viikkojen aikana kuulin hänen joutuneen keskeyttämään työnsä. Keskeneräisiä suunnitelmia oli tukuttain. Yksi niistä oli häntä itseään käsittelevä dokumentti, valtavan arkistomateriaalin kompilaatio. Petteri oli kuulemma toivonut, että minä olisin saanut sen ohjattavakseni. Se olisi ollut kunniatehtävä, mutta myös valtava haaste. Miten hänen kaltaisensa ihmisen elämä mahtuisi yhteen elokuvaan? Miten kaiken pystyisi kiteyttämään?
Kukaan ei ole nyt pyytänyt, mutta jos jonain päivänä teen Petteristä dokkarin, sullon kaikki mahdolliset materiaalit siihen vastakeksittyyn elokuvatehosekoittimeen, joka muovaa lopputuloksesta ainutlaatuisen, ihmeenomaisella tavalla elämää suuremman elokuvan yksilön tutkimusmatkasta taiteeseen, kulttuurin sisimpään, luovaan hulluuteen, ihmisen ytimeen, ihmisyyteen.
Ja siinä täytyy olla totta kai mukana 1960-luku ja lisäperunat.
JÄLKIKIRJOITUS
Petterin muistotilaisuudessa Orionissa 30.9. sykähdyttävien muisteluiden lisäksi nähtiin La Cinema Ritrovaton restauroimia 100 vuotta vanhoja lyhytelokuvia sekä Petterin ensimmäinen varsinainen elokuva Pockpicket.
Hämmentävä kohtaaminen tapahtui, kun elokuvassa Les Bords de la Tamise d’Oxford á Windsor (1914), kamera ajoi Thamesia pitkin kohti Oxfordia.
Sitten kamera kulki Iffley Lockin läpi. Se oli lyhyt hetki, mutta saman tien näin itseni valkokankaalla viime keväänä eli täsmälleen sata vuotta sitten - näin voidaan kai sanoa - kulkemassa tuossa paikassa katsomassa vastikään paikalleenasetettua isäni muistopenkkiä. Hetken ajan saattoi kuvitella, kuinka kaksi toisiaan koko ikänsä kunnioittavaa henkilöä, Petteri ja Pekka, tapasivat taas toisensa.
Puhelimessani on vielä kaksi kuvaa Petteristä. Toukokuulta Kirjan salissa, jossa pidettiin Otto Wille ja Hertta Kuusinen -seminaari. Petteri kertoi ammattimaiseen tapaansa lennokkaasti assosioiden dokumenttisarjasta Mies varjossa, jonka itse luen suomalaisen dokkarin upeimpien teosten joukkoon. Toinen kuva on Sodankylästä viime kesänä, jossa Petteri jaksoi käydä johdattamassa meidät mykkäelokuvien ja musikaalien pariin kerran toisensa jälkeen. Hän oli erityisen otettu mm. Blues Brothers -karaokesta, joka räjähti ikimuistoiseksi tanssiksi ja lauluksi Shake a Tailfeather-numeron myötä - kuten oli odotettuakin.
Näissä kuvissa näkyy se, milloin Petteri oli omimmillaan: yleisön edessä, kertomassa, eläytymässä. Soihdunkantajana meille monille.
