KAUNIIKSI PUETTUA HARHAA
- Jari Halosen "Kalevala - uusi aika"
Julkaistu Filmihullu-lehdessä 6/2013
Kirjoitan tätä hetkellä, jolloin kiiluvasilmäinen filosofi hehkuttaa tv:ssä uutta arvokkaan elämän malliaan, puhuu Suomea uhkaavasta henkisestä kestävyysvajeesta. Olen nähnyt joitain päiviä aikaisemmin Jari Halosen elokuvan "Kalevala - uusi aika" ja visio näyttää oudon tutulta, vaikken voisi kuvitella kahta niin erilaista esitelmöitsijää.
Kalevalan ensi-iltaan on nyt muutama päivä aikaa eivätkä arvostelut ole vielä ilmestyneet. Mutta nähtävissä on, kuinka mediaa kiinnostaa enemmän vastaanotto kuin sisältö - ihan kuten valtiovallan tilaaman ohjekirjasenkin kohdalla.
Se, että Halosen teos on vasta kolmas Kalevala-näytelmäelokuva, kertoo osaltaan haasteesta.
Parinkymmenen vuoden välein uusi tulkinta aina kuitenkin ilmestyy. Ensin tuli yya-Kalevala "Sampo" (1959), sitten Televisioteatterin "Rauta-aika" (1982), jonka tekeminen oli alkanut jo 1977. Halosen teos on nyt valmis, mutta sekin aloitettiin jo 2003.
Aikoinaan koulun juhlasalissa ihmeteltiin 16 mm projektorin surinaa ja oudon värisiä sovcolor-visioita. Äänestä ei saanut selvää ja Väinämöisen tuima katse pelotti, vaikkei minulla ollut aavistustakaan, että muutama vuosi elokuvan valmistumisen jälkeen Väiskiä esittänyt, eläkkeelle siirretty Urho Somersalmi oli tappanut kirveellä näyttelijävaimonsa ja hirttänyt itsensä. Nykypäivän katsoja tekee tunnistukset oikopäätä ja yhdistää Halosen yhä vain tiettyyn teatterihistorian tapahtumaan.
Sampo-elokuva vieraannutti yhden sukupolven todellisesta Kalevalasta. Tunnustan, etten minäkään ole ikinä lukenut pakkopullaa kannesta kanteen.
Rauta-ajan kuvausten aikoihin lukion äidinkielen opettajamme ohjasi kevätjuhlaan Kalevala-näytelmän. Roolini oli vaatimaton sivuosa Louhen isäntänä. Harjoituksia tuli katsomaan koulumme entinen oppilas, Rauta-ajan apulaisohjaaja Törhönen, joka totesi esityksemme nähtyään heidän käsittelevän samoja teemoja omassa Kalevalassaan. Mitä ne teemat olivat, jäi minulle epäselväksi.
Nyt elokuva-Kalevala on siirtynyt teatteriohjaaja Holmbergilta teatteriohjaaja Haloselle eikä siinä välissä kauan odotetuksi fantasiaseikkailuksi, Tolkien-Kalevalaksi. Ehkä “Jadesoturin” vastaanotto on hiukan jarrutellut innokkaimpia kehittelijöitä.
Voi toki kysyä, ketä sellainen elokuva palvelisi? Syntyykö kansalliseepoksista koskaan toimivaa seikkailuelokuvaa? Dino De Laurentisin tuottama Odysseus-sarja lumosi lapsena, mutta aika lienee ajanut siitäkin ohi. Ehkä vain Peter Brookin “Mahabharatan” (1989) voisi laskea mestariteosten joukkoon, sekin teatteriohjaajan työ.
Kalevala-tutkija Väinö Kaukonen kirjoitti Sampo-elokuvan ”käyttöohjeet” sen valmistumisvuonna, kun elokuva oli saanut paljon kritiikkiä. Paavo Haavikko täräytti Rauta-ajasta oman, kuuluisan ohjeensa: "Unohda! Unohda Kalevala, sen sankarit, sanat, sananparret, unohda, mitä olet niistä kuullut, kuvat, jotka olet nähnyt. Unohda!"
Kalevala on kuitenkin sarja mielikuvia emmekä pääse Gallénin tai Ekmanin kuvista eroon enää millään. Me odotamme, että Väinämöinen on itsensä näköinen. Hänellä pitäisi olla lakkinsa, jotta hän olisi oikea. Kun Saarikoski aikoinaan pani päähänsä lakin, oli hänkin hetkessä Väinämöinen, vaikka se oli vain M.A.Nummiselta lainattu samantapainen patalakki.
Halosenkin mielestä meidän pitäisi unohtaa Lönnrotin Kalevala. Hän olisi taatusti tyytyväinen, jos Lönkka ei olisi koskaan Kalevalaa tehnytkään, olisi vaikka vain kerännyt runot, mutta jättänyt runoilematta oman teoksensa, koska se tavallaan tukki muinaisten runojen mahdollisuuden elää sellaisenaan. Halosen mielestä Kalevala tehtiin pönkittääkseen ruotsalaisnationalismia ja tämä historian väkisinrakentaminen oli tietenkin onttoa. ”En kai minä mikään Kalle Anka ole”, on suorasukaisin irtiotto (suomen)ruotsalaisuudesta, mitä elokuvahistoriamme tuntee.
Kansallista herätystä ajoi pieni akateeminen piiri, joka ei itse käyttänyt suomen kieltä, mutta halusi ihailla kieleen liittyvää kansanhenkeä. Snellman lausui “yksi kansakunta, yksi kieli”, mutta ei itse pystynyt kirjoittamaan suomeksi. Kalevalan suomi oli (ja on ehkä edelleenkin) niin vaikeaselkoista, ettei sitä ymmärtänyt kuin harva.
Taustahistorian yksinkertaistaminen sopii hyvin elokuvan maailmankuvaan, jossa nykyajan kansallinen omaisuus on hajautettu muualle, ”kruununjalokivet järjestetty Ruotsiin ja kansallispankin omistus Tanskanmaalle”. Tätä kaaosta Halonen koettaa tulkita myös koululaisten kanssa elokuvasta järjestetyillä näytöksillä, kilpailuilla, opetusmateriaaleilla. Oppilaita kehotetaan selittämään, minkälaisena he näkisivät uuden Sammon. Silti viime kädessä sampo on aina tuo punakeltaista, maagista valoa hehkuva, alkumunan muotoinen symboli, niin meidän koulunäytelmässä kuin Halosen ja muidenkin Kalevalassa. Ja tuskin koululaisetkaan osaavat kertoa meille, mitä se todella tuottaa, hyvää vai pahaa, viljaa vai rahaa. Joku saattaa tietysti vastata: Danske Bank.
Lönnrot julkaisi Kalevalasta uuden version 1849, keskellä Euroopan hulluja vuosia. Silloin sensuuria kiristettiin ja Kalevala iski hyvään saumaan. Esille nostettiin miehiset hahmot, Väinämöinen, Lemminkäinen, Joukahainen, Kullervo, ja myöhemmin itsenäisessä Suomessa aina sopivin väliajoin heidän kauttaan suomalainen sankariaika, sotaisa uho, joka olisi kaikesta naisellisuudesta ja hentomielisyydestä vapaa.
Tästä Halonen nostaa äläkän ja korostaa pohjoisten muinaisuskontojen originaalia matriarkaalisuutta, rauhan kulttuuria, joka juhlisti Äiti-maata. Kun Suomessa elää yhä vain voimakkaampana vaikuttava äänekäs äijäkulttuuri, ovat Halosen puheet tervetulleita, tietäen hänen oman äijämaineensa. Hän antaa lausuntoja totuudesta ja oikeasta tulkinnasta, luennoi pyhyydestä ja Hengestä, “spiritistä”. Hänen mukaansa alkuperäinen kansanrunous välittää pätevää tietoa kansan aidosta tavoista ajatella ja tuntea. Teosofiset näkemykset Kalevalasta salaisena henkisyyden oppaana ovat perua 1900-luvun alusta, mutta elävät siellä täällä kulttuurissamme. Kuhmolaisen Kalevala Spirit Elämyspuiston mainostekstit ovat kuin elokuvan sloganeista: ”luonnonläheisessä, kalevalaisessa miljöössä vierailla on mahdollisuus oivaltaa suomalaisuuden syvin olemus ja kokea – kaikin aistein – mitä Kalevala on tänään.”
Haloselle kehitys alkaa siitä, että tunnustaa tietämättömyytensä. Kun elokuvaa on kulunut kaksi kolmannesta, toistaa konsernin johtaja Sampo Väinölä edelleen repliikkiään "mikä on minun roolini tässä", "minä en ymmärrä tätä". Kaikki, mitä on kerrottu, on puppua. Kaikki on kauniiksi puettua harhaa. Siitä se spirituaalinen evoluutio sitten lähtee.
Kalevalaan kasvatettu kansa odottaa tuttua visuaalisuutta, jylhää luontokuvausta, mystistä, kosmologista virettä, mutta Halonen ei halua pönkittää kollektiivista muistia. Elokuva on ulkoisesti tv-tuotannon näköinen.
Aikoinaan Rauta-ajasta toivottiin elokuvaversiota, koska sen kerrontaa pidettiin niin visuaalisena. Uudesta Kalevalasta lienee tulossa se luvattu tv-sarja ja uskon sen olevan antoisampi foorumi Halosen dialogiin ja puolikuviin rakentuvalle kerronnalle, pidempi kesto avaa tarinaa ja antaa aikaa.
Itse elokuvasta Halonen ei ole juurikaan puhunut mediassa. Hän sanoo, ettei elokuva ole vaikea, mutta haluaa kiertueellaan kuitenkin selvittää, mistä on kysymys. Se kuuluu elokuvan presentaatioon ja sen ympärille rakennettuun kuhinaan, josta syntyy helposti mielikuva, että on liikaa aineksia, joihin pitäisi tarttua. Halonen on itse elokuvassa ensi kertaa hiljaa, esittää seppä Ilmarista seestyneenä, mutta yhä vakavissaan. Avaako hän sanaisen arkkunsa tv-sarjassa?
Kaikesta paatoksesta huolimatta kokonaisuus saa ainakin minut pohtimaan ihan toisella tavalla kuin suurin osa näkemistäni elokuvista, jotka kulkevat ohitse jälkeäkään jättämättä. Ja uskon, että Halosen Kalevala elää paljon pidempään kuin kohuttu "Sininen kirja" – vaikkei niillä mitään tekemistä toistensa kanssa olekaan.