KUOLEMANRANGAISTUKSESTA
Leo Tolstoi päiväsi kirjoituksensa 31. toukokuuta 1908. Kyseessä on pamfletti ”En voi vaieta! (Kuolemanrangaistuksen johdosta)”. Kahdeksankymppinen kreivi halusi sanoa viimeisen sanan.
Venäjällä/Suomessa oli eletty jo useita vuosia sekasortoisessa tilassa. Luokkayhteiskunnan ristiriidat kärjistyivät entisestään tappiollisen Japanin sodan synnyttämään katkeruuteen. Lakkoihin, mielenosoituksiin ja terroritekoihin valtiovalta vastasi kovalla kädellä. Talonpoikia ja torppareita, ns. vallankumouksellisia, hirtettiin, mestattiin, jatkuvasti.
Tolstoi otti tilanteen raskaasti. Harva yläluokkainen ryhtyi samaan aikaan julistamaan asialla, mutta anarkistinen pasifisti, kreivi Tolstoi, tiesi, että jos hän ei kirjoita nyt, hän ei kirjoita koskaan. Kahden vuoden kuluttua hän oli jo kuollut.
Kuolemantuomioissa Tolstoi nosti esiin muutaman keskeisen asian.
Hänestä järkyttävintä oli se, että prosessi monine oikeudenkäynteineen, tuomioasteineen, armonanomuksineen ja hylkäämisineen kestää niin kauan, että käytännössä jokaisessa vaiheessa suuri joukko ihmisiä tekee älyllisen ratkaisun tappaakseen toisen ihmisen.
Tolstoi pystyi tajuamaan yleisimpiä surmatöitä, äkkipikaisuuksissa tehtyjä veritekoja, jotka osoittivat vain että ihminen on erehtyväinen eikä pysty hallitsemaan itseään. Mutta että oppineet ihmiset puntaroivat toisen ihmisen tekoa ja tappavat hänet moneen kertaan.
”Tämä on julmaa tämä, mutta kaikkein julminta on se, ettei tämä tapahdu pikaisuudesta, järkeä sokaisevasta tunteesta, kuten tapahtuu tappelussa ja sodassa ja ryöstöissä, vaan päinvastoin järjen kehoituksesta, tunteen yläpuolella olevasta laskelmasta. Sen kautta ovat nämä seikat erityisesti kamalia. Ne ovat kamalia siksi, ettei mikään niin selvästi ja valaisevasti kuin juuri nämä seikat, kuten kaikki kansan, aina tuomarista teloittajaan saakka, suoritettavaksi jätetyt tehtävät, joita kukaan ei tahtoisi toimittaa, osoita mitä kaikkea ihmissielulle turmiollista piilee tuossa hirmuvallassa, joka on eräiden valtaa kaikkien muiden yli.
On hirveätä se, että jokin ihminen voi anastaa toiselta ihmiseltä hänen työnsä, hänen lehmänsä jne. mutta kuinka paljon hirveämpää onkaan se, että toinen ihminen voi riistää toiselta hänen sielunsa, voi pakottaa hänet tekemään sitä, joka turmelee hänen henkistä minäänsä, joka ryöstää häneltä hänen henkisen ominaisuutensa. Mutta juuri tämän tekevät ne, jotka tätä kaikkea harjoittavat ja jotka vallan tyynesti, ihmisten parhaaksi, pakottavat muita, tuomarista teloittajaan saakka, lahjojen, uhkauksien, petosten kautta toteuttamaan näitä tehtäviä, jotka riistävät toisilta heidän todellisen hyvänsä.”
Tolstoi kuvitteli itsensä sellaisen henkilön asemaan, ”tuomarista teloittajaan”, joka joutuu työnsä puolesta tekemään kuolemanrangaistukseen kuuluvat päätökset, eikä voinut ymmärtää, miten nämä selviävät normaalista arjesta ilman mitään vaikutuksia. Mitä he tekevät töistä kotiin tullessaan? Mitä he sanovat puolisolleen, mitä lapsilleen?
Toinen Tolstoin esiin nostama puoli on aina ajankohtainen. Perustelut. Valtio, hallitsija, perustelee tekojaan kansan parhaalla. Kaikki tehdään kansan suojelemiseksi, sen hyväksi. Tolstoita hirvitti. Hän kirjoitti, ettei halua olla missään tekemisissä tällaisen valtion kanssa, joka tekee hänestä rikostoverin.
Ainahan poliitikot nostavat kansan mielipiteidensä taakse, vaikkei sillä mitään perustetta olisikaan. Kyllä kansa tietää. Mikä "kansa"?
”Te sanotte, että te harjoitatte kaikkia näitä julmuuksia turvataksenne rauhallisuutta ja yleistä järjestystä. Miten te niitä turvaatte? Sitenkö että te, kristillisen vallan edustajat, johtajat ja opettajat, kirkon palvelijoiden hyväksyminä ja rohkaisemina, ihmisistä juurineen revitte viimeisimmät uskonnon ja siveellisyyden jäännökset harjoittaessanne mitä suurimpia rikoksia (…) jotka te luulette voivanne tehdä oikeutetuiksi typerästi vetoamalla eräihin pykäliin, jotka te itse olette kirjoittaneet tyhmiin ja valheellisiin kirjoihinne, joita te häpeällisesti nimitätte laeiksi.
Sitä mitä te teette, te ette tee kansan tähden, vaan itse tähtenne pitääksenne yllä sitä asemaa, mikä teillä on ja minkä te harhaluulossanne katsotte edulliseksi, vaikka se todellisuudessa on mitä ilettävin ja kurjin.”
Tolstoi arvosteli kovin sanoin myös kuolemaantuomittuja vallankumouksellisia. Hänen mielestään heidän tekonsa olivat tyhmiä ja kamalia, mutta näki vallanpitäjien toimet tilannetta ruokkivina. Vallankumoukselliset eivät olleet tehneet mitään muuta kuin mitä vallanpitäjät olivat tehneet verrattoman paljon suuremmassa määrässä. Valtaapitävät sanoivat Tolstoin mukaan: emme me aloittaneet vaan nuo. Mutta Tolstoi tiesi, että vallankumouksen syyt olivat syntyneet jo kauan sitten.
”Ja miten omituinen onkin väite, että tämä tehdään minun tähteni, ja että minä olen rikostoveri näissä hirveissä teoissa, niin en voi muuta kuin tuntea että on olemassa kieltämätön yhteenkuuluvaisuus minun avaran huoneeni, minun päivälliseni, vaatteitteni, vapaan aikani ja näiden kamalien rikosten kesken, joita tehdään niiden poistamiseksi, jotka tahtoisivat ottaa minulta omaisuuteni.”
Tolstoi myönsi, että valtion toimet olivat lisänneet hänen turvallisuuttaan, mutta tietoisuus siitä että se johtui julmuuksista, sai hänet provosoimaan valtaapitäviä. Hän halusi että hänetkin suljetaan vankilaan ja että hänetkin hirtetään kuten kaksikymmentä talonpoikaa, jotta hän tuntisi etteivät nämä julmuudet tapahdu hänen tähtensä.
Periaatteessa mikään ei ole muuttunut Tolstoin ajoista, kun ajattelee, millaisin perustein kuolemanrangaistuksen palauttamista aika ajoin puolustetaan. Vankeustuomio maksaa yhteiskunnalle niin paljon, että helpommalla päästään kun asiasta tehdään selvää kerralla. Omaiset saavat rauhan, kun tietävät murhaajan poistetun ainiaaksi. Kuolemaantuomituilla ei ole ihmisarvoa, heidät voikin poistaa.
Gallupeissa kuolemanrangaistuksen kannattajat voittavat säännöllisesti. Kyselyitä tehdään usein, kun kansalaisia on järkyttänyt jokin julma verityö.
Kun oikeusministerimme pohtii, että rangaistuksen voisi ottaa käyttöön tietyin ehdoin, tullaan taas asian ytimeen, "tolstoilaisittain". Kuolemanrangaistus on aina valtaapitävien kosto. Kosto siihen, mitä joku tekee heidän valtaansa vastaan. Muutama tuhat vuotta sitten Hammurabi kirjoitti lakinsa teesit, silmä silmästä hammas hampaasta. Valtio saattaa tappaa yksilön rikoksesta, ”lain mukaan”, mutta samalla valtio, valtaapitävät, voivat sotatoimillaan surmata tuhansia ihmisiä ja edelleen perustella sitä yhteisen edun, oman maan turvallisuuden, "lain", vuoksi.
Pasifisti Tolstoi sanoisi: oman valtansa vuoksi.