HAPANSILAKKA
Kaksi kertaa riitti. Ensimmäinen kerta vuonna 1995 ja toinen 1998. Kukaan hapansilakkauskovainen ei ole saanut minua vielä käännytetyksi.
Kuuluisalla ruotsalaisella kalaentusiastilla, Leif Mannerströmillä, on oma silakka ojassa, koska hän myy nimikkosurströmmingiään. Kun hän kirjoittaa teoksessaan ”Silli & Silakka” hapansilakasta, tuntuu kuin mies puhuisi vieraalta planeetalta. Hän vertaa omaa suhdettaan huumeriippuvuuteen. Hän kertoo, että syödessään hapansilakkaa maailma katoaa. Siinä olen jokseenkin samaa mieltä hänen kanssaan.
”Olen kuin sulkeutuneena lasikuplan sisälle. En kuule mitään, en huomaa mitään, en edes pöytänaapureitani. Näen ainoastaan nuo kiiltävät, hyvältä tuoksuvat kalat, pursuavan mädin, keltaiset ja kiinteät puikulaperunat ja kaikki muut todelliseen herkutteluun kuuluvat tarpeet. Herään toki siinä vaiheessa, kun on snapsin aika, mutta laulamaan en ala. En ehdi. Olen normaalisti sosiaalinen luonne, mutta en silloin, kun pöydässä on hapansilakkaa.”
No, mitä iloa siitä sitten on.
Mannerström maistoi hapansilakkaa ensi kerran kuusivuotiaana. Ja nyt hän kehtaa sanoa, että todellinen nautiskelija syö tuosta vain puoli purkillista (12-13 kpl) hapansilakkaa. Itse en maistanut kuin palan kummallakin kerralla. Enkä muista kuin pari asiaa: kauhea lemu, etova maku. Ystäväni Matti, joka nuo Oskar’sin kuulut silakkapurkit oli hankkinut, on tosin väittänyt, että niiden on täytynyt olla pilaantuneita.
Höga Kustenilla muutaman kerran matkustettuani jouduin seisovan pöydän ääreen, jossa oli hapansilakkaa. Isännät kehuivat kilvan kuinka hyvää se oli, mutta minä en maistanut. Olisi varmaan pitänyt. Onneksi pöydässä oli kukkuroittain kaikkea muuta herkullista.
Aikuisuuteni ajan olen siis käytännössä epäillyt koko asiaa suureksi huijaukseksi. Mikä on totuus?
Kun perehdyn Wikipedian kautta aiheeseen, huomaan, että suomalainen sivusto käsittelee aihetta varsin voimakkaasti.
”Reaktiossa muodostuu rikkivetyä joka haisee mädälle kananmunalle, propaanihappoa, joka antaa voimakkaan härskiintyneen hajun sekä butaanihappoa, joka antaa eltaantuneen voin kaltaisen hajun.”
”Hapansilakka on kaupan hyllyllä aina metallikannuissa johtuen sen vahvasta purkin sisäisestä paineesta – ja myös kuvottavasta hajusta. Hajun vuoksi hapansilakkaa pidetäänkin ulkoilmaruokana, koska voimakas aromi ei lähde sisäpintoihin tai vaikkapa vaatteisiin tarttuessaan nopeasti pois, etenkään liemen joutuessaan suoraan kosketukseen niiden kanssa. ”
”Hapansilakkapurkin avaaminenkin on suositeltavaa toteuttaa mielellään ulkona. Purkin avaaminen veden alla vähentää hajuhaittoja ja eliminoi mahdollisuuden hapansilakan "räjähtämisestä" pois purkista päästyään. Käymisestä seurannut paine nimittäin purkissa on yleensä todella kova, ja aiheuttaa ainakin voimakkaan nesteen pois tihkumisen, kun purkin sisältö pääsee ilman kanssa kosketuksiin ja paine vähenee. Sisätiloissa avattaessa purkki on suositeltavaa avata veden alla; näin paine pääsee purkautumaan veteen.”
”Yleisesti ottaen ihmiset pitävät hapansilakkaa jotakuinkin kelvottomana ruokana sen monen mielestä sietämättömän hajun ja maun vuoksi.”
(British Airways ja Air France kielsivät hapansilakan kuljettamisen koneissaan vuonna 2005. Valmistajat luonnollisesti kielsivät räjähdysvaaran mahdollisuuden. Joka tapauksessa hapansilakan myynti on nykyään kielletty Arlandan lentokentällä.)
Entä mitä sanoo ruotsalainen sivusto?
”Surströmming luktar mycket kraftigt, och smaken är ganska salt.”
Lyhyesti ja ytimekkäästi.
Artikkeli on puolet lyhyempi kuin suomalainen (tai englantilainen) ja täysin kliininen. Eipä heidän tarvitse selitellä. Miljoona purkkia vuodessa ja vain harva menee ulkomaille.
Mutta historia ja ruotsalaiset eivät jätä meitä rauhaan. Pohjois-Ruotsissa on muutama vuosi sitten avattu Hapansilakkamuseo. Se on luonnollisesti kiinnostava matkailukohde ja sillä on omat kotisivutkin. Tällä hetkellä niitä päivitetään…
Odotan vielä oikeaa hetkeä ihastua.