ELOKUVAN RUNOUSOPPIA
Julkaistu Lehtiset -elokuvakulttuurilehdessä 4/07.
On kuvaavaa, että Hollywoodissa käsikirjoittajien lakko on se, joka pysäyttää koko bisneksen, ja kun samaa yritetään Suomessa, ”lakkoon” menevät tuottajat.
Suomessakin kirjoittajien lakko se vasta tehokas olisi. Mutta kun käsikirjoittajaa kohdellaan kaltoin (teksti muutetaan, lajityyppi vaihdetaan, aihe viedään käsistä, varastetaan, häpäistään tai tuottaja vetää välistä), kirjoittaja itkee hetken kotonaan, kiroilee pari päivää ja aloittaa sitten uuden projektin. Hampaat kenties irvessä, mutta vannoen pitävänsä ensi kerralla tarkempaa huolta oikeuksistaan.
Suomalaisilta kirjoittajilta riittää kyllä myötätuntoa oikeudessa taistelevia kohtaan, mutta ei puhettakaan tukilakoista tms. Kollega rapakon takaa muistutti, että Hollywoodissa samaa välistävetoa tapahtuu heillä hiukan toisenlaisissa mittakaavoissa, mitä onkin hyvä miettiä sikäläisten ammattiliittojen lakkoillessa.
Käsikirjoittajia opastetaan kaikkia muita elokuvan ammattiryhmiä enemmän. Myös meillä Suomessa on viime vuosina julkaistu useita käsikirjoittamista käsitteleviä kirjoja. Kun monissa amerikkalaisissa oppaissa annetaan ohjeet kuinka liittoon liitytään, käsikirjoitukset rekisteröidään ja tuottajan kanssa neuvotellaan, meikäläisissä oppaissa ei tällaista konkretiaa näe. Johtuuko se liitoista vai käsikirjoittajista, ehkä molemmista?
Kaikkien käsikirjoitusoppaiden yhteinen nimittäjä löytyy silti myös näistä kotimaisista oppaista: ne pyrkivät kohottamaan kirjoittajien itsetuntoa, kannustamaan aina vain parempaan suoritukseen.
Liken kustantama ”Elokuvan runousoppia” on A.Vacklinin, J.Rosenvallin ja A.Nikkisen tuhti aikaansaannos, jolle on nostettava hattua. Kun teoksen alaotsikko on ”käsikirjoittamisen syventävät tiedot”, on tuota hatunnostoa kuitenkin hieman jarrutettava. Jää nimittäin hieman epäselväksi, mitä ja millä tavalla tässä syvennetään. Mitä pitäisi osata ennen tämän lukemista? Perusasiat? Mitä ne ovat? No, saivartelu sikseen.
Pidän käsikirjoitusoppaista. Niitä on kiva lukea, vaikka olisi täysin eri mieltä tekijän näkemyksistä. Vessalukemisena ne ovat aivan loistavia, koska harvoja oppaita jaksaa lukea järjestelmällisesti alusta loppuun. Niitä on kiva selailla ja poimia detaljeja. Jos niissä on hyviä analyysiesimerkkejä elokuvista, ne saattavat avartaa näkökulmia. Jos niissä kyetään selkeästi perustelemaan väitteitä ja teorioita ja yllättävillä esimerkeillä avaamaan lukijan silmät, silloin ne onnistuvat.
”Elokuvan runousoppia” ei keskity perusasioihin eikä opasta käsikirjoituksen tekemiseen kädestä pitäen. Kirjan tekijöille Syd Fieldin ohjeet ovat idioottivarmoja ja hänet luetaan Christopher Voglerin kanssa niihin konservatiiveihin, joiden esittämät mallit pitää saada rikottua. Lähtökohta on ihan kiinnostava. Tekijät haluavat kyseenalaistaa ”kill your darlings” ja ”show don’t tell” –ohjeet ja kritisoivat myös mm. Robert McKeen penseää suhtautumista monologin tai kertojanäänen mahdollisuuksiin.
Amerikkalaisten elokuvien kliseitä ja menestyselokuvien käsikirjoituskaavoja tulisi kirjan mukaan muokata modernimmin. Jos jonkinlaisen yleislinjan voisi tekijöiden näkemyksistä vetää, niin heidän resepteillään parannuksista olisi yleensä lopputuloksena brittiläinen tv-sarja. Ei mikään huono vaihtoehto.
Ansiokkaan laajasti kirjassa annetaan esimerkkejä aina saippuasarjoista kirjallisuuden ja filosofian klassikoihin. On meikäläisen ihan oma vika jäädä ulkopuoliseksi esimerkiksi komedia-luvun osalta, jossa melkein kaikki caset ovat tv-sarjoista tai –ohjelmista, joita seuraan halvatun vähän. Myös ”Buffyn” ja ”Frendien” dialogia analysoivat osuudet saavat miettimään, pitäisikö sittenkin joskus asettua telkun ääreen oikeaan aikaan.
*
Käsikirjoitusoppaiden ongelma yleisesti on ollut, että jos tekijällä ei ole selkeää omaa näkemystä, hän vyöryttää muualta lainattuja yksityiskohtia ja yrittää niiden avulla yleistää. ”Elokuvan runousoppi” asettaa kyseenalaiseksi monia tulkintoja, mikä on usein piristävää, mutta silti yleistyksiin törmää liian usein. Kun lukee niitä vaikkapa kolmentamisesta (”kirjoittamisen perussääntönä on toistaa kaikki kolme kertaa”), ei assosiaatio johda juuri puolustusministerin äskeistä kohupuhetta pidemmälle.
Loppujen lopuksi tekijöillä ei ole paljon omaa annettavaa. New Age –henkisiä enneagrammianalyyseja ja hindumantroja käsikirjoituksen rakenteen kuvaajina löytyy täältäkin, mutta Vacklinin esittelemä ”tunteen mekaniikan teoria” kuulostaa jo hiukan tuoreemmalta. Ylipäätään tunteen korostaminen kirjoittamisprosessissa on oikeansuuntainen johdatus, jos tarkoitus on saada em. käsisguruihin etäisyyttä.
Lyhyesti sanottuna teorian ajatuksena on, että kirjoittaja analysoi halutut tunteet mahdollisimman tarkasti, jakaa ne osatekijöihin ja vastaavuuksiin ja pyrkii peilaamaan ne näin katsojalle, jolloin katsoja kokee tärkeimmän eli keskustunteen. Ensi silmäyksellä herää kysymys, pidetäänkö tässä katsojaa jonkinlaisena mekaanisesti ohjailtavana laumaeläimenä.
Näin yksiselitteisenä teoriaa ei sentään esitellä. Päinvastoin. Työmetodi tuntuu kovin monimutkaiselta ja sen pohjalta on hiukan vaikea vakuuttua sen toimivuudesta käytännössä. Käsikirjoitusoppaan pitäisi kuitenkin parhaimmillaan antaa toimivat työkalut käsiksen tekoon ja keinoja ongelmien ratkaisuun. Jos se ei tee tätä selkeästi, ei siitä ole juuri hyötyä.
*
”Elokuvan runousoppia” on monella tapaa jonkinlainen ”kootut käsikirjoittajaoppaat”. Lähdeluettelo on vaikuttava ja liiteosasto myös ylenpalttinen. Periaatteessa kaikki (lue: englanninkieliset) keskeisimmät oppaat ja artikkelit on kaivettu mukaan. Kirja on täynnä sitaatteja näistä oppaista. Valitettavasti teoreettisen tekstin lukemisesta tulee toisinaan vaivaannuttavaa kun lauseen merkitys ei avaudu. Monet lainaukset lienee käännetty nyt ensi kertaa suomeksi.
Sitaattivyöry olisi kaivannut viitenumeroita, vaikka se olisi tehnyt ulkoasusta raskaamman. Nyt on kovin vaikea sanoa, mikä osa on kirjoittajan omaa näkemystä, mikä vain lainaa. Valtavalla tietomäärällään kirja antaa paljon pieniä knoppeja ja ehkä johdattaa lukijan tarttumaan alkuperäisiin oppaisiin, mutta aina ei alkuperäislähde selviä.
Tässä mielessä teos muistuttaa myös kurssimuotoista luentosarjaa - mitä se ehkä todennäköisesti onkin, kun tietää tekijöiden kunnostautuneen kirjoittamisen opettajina. Visaisempi kysymys onkin sitten se, miksi aina tällaisista kirjoista paistaa niin selvästi kustantajan (ja tekijöiden) keskeinen tavoite: saada markkinoille kurssikirja tuhansille opiskelijoille.
Suomessa on ilmestynyt viime vuosina erilaisia elokuvanhistorian lyhyempiä ja pidempiä oppimääriä ja sitten näitä käsikirjoitusoppaita. Kärjistäen voisi sanoa, että Suomen köyhä elokuvakirjallisuus jakaantuu kahteen sarjaan: kurssikirjat ja Petterin tiiliskivet. Molempien tyylilajina on sillisalaatti ja hyvä sillisalaattihan on kerrassaan herkullista. Petterin salaatin maku tuntuu vain jotenkin paljon aidommalta.
*
Mutta ehkäpä ”Elokuvan runousopin” suurin ansio on kuitenkin se, mikä aina käsikirjoitusoppaissa: se on juuri niin käsikirjoittajan ammattia ylentävä kuin amerikkalaiset esikuvansa. Käsikirjoittaja on elokuvan sielu eikä ohjaajia juuri kirjassa mainita (paitsi harvat auteurit, kuten Aki Kaurismäki). Ja tämähän on ihan vain vastapainoa niille ohjaajantyötä käsitteleville oppaille, joissa ei käsikirjoittajaan kiinnitetä mitään huomiota.
Ohjaajat, tuottajat ja rahoittajat usein vetoavat siihen, ettei käsikirjoitus ole itsenäinen taideteos eikä sitä ole tarkoitettu luettavaksi eikä sitä tarvitse noudattaa; se on vain työpaperi jota täytyykin muuttaa ja tulkita. Valmis elokuva on ainoa mikä merkitsee. Kun elokuvanteossa tehdään tärkeitä ratkaisuja, käsikirjoittaja pysyköön hiljaa.
Pidän siitä, että tekijät ottavat asian esille ja rinnastavat käsikirjoituksen arvoa itsenäisenä taideteoksena siihen, että eihän meidän kannattaisi Shakespearen ”Hamletiakaan” lukea, koska samalla logiikalla se pitää mennä katsomaan teatteriin jossa se on vasta valmis taideteos.
Tästä asiasta jaksetaan kiistellä niin kauan kuin elokuvia tehdään ja siihen asti kunnes suomalaiset käsikirjoittajat ryhtyvät yhdessä peräämään oikeuksiaan.
Kirjan tekijäkolmikon kunniakas, kirjoittamaton julkilausuma on, että ilman käsikirjoituksia meillä ei olisi mitä lukea eikä mitä katsoa. Sen arvokkaammaksi on vaikea tulla. Käsikirjoittajien mielestä se arvo saisi tosin olla muutakin kuin sanahelinää.